sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Thank God for sleep!

Olin torstaina ensimmäistä kertaa psyk.polilla ja tapasin siellä lääkäriäni. Valehtelematta voin sanoa, että hän oli tyhmin lääkäri, jonka olen koskaan tavannut. Hän oli aivan kujalla! Hän ei tiennyt minusta mitään, eikä kyllä mistään muustakaan. Luojan kiitos terapeuttini oli mukana. Hänkin pyöritteli silmiään ja haukkoi happpea. Itse olin taas ihan lukossa hämmentynyt. En tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Noh, onneksi ensi kerralla tapaan sairaanhoitajaani. Toivottavasti hän olisi edes vähän skarpimpi. Ja pääasia, että tämä psyk.poli-prosessi on saatu nyt käyntiin. Menimme lääkärin tapaamisen jälkeen vielä kahville terapeuttini kanssa. Minulla kesti jonkun aikaa rauhoittua ja palautua normaaliksi. Keskustelimme terapeuttini kanssa jatkostani. Hän on sitä mieltä, että minun olisi hyvä jatkaa psykoterapiassa. Olin tästä vähän yllättynyt, mutta lopulta kuitenkin samaa mieltä. Kahvien jälkeen lähdin Espooseen ystäväni luo. Menimme hänen koiransa kanssa metsälenkille, mikä oli oikein ihanaa.

Tämä viikonloppu on ollut aika tekemisentäyteinen. Perjantaina tapasin ystävääni. Kävimme syömässä, ostamassa valmistujaislahjan ja sitten menimme ryhmään. Sieltä menimme vielä Alppipuistoon kuuntelemaan sekä tanssimaan psykeä. Oli ihana päivä sekä ilta ja pääsin nukkumaan vasta klo 2.

Lauantaina oli darrainen olo (energiajuoma...) ja olimme menossa kaverimme valmistujaisiin. Myöhästyin n. puoli tuntia ja se oli ihan perseestä! En ole aikoihin ollut myöhässä, enkä muistanut miten ärsyttävää se onkaan. Valmistujaisissa oli kuitenkin mukavaa. Tapasin siellä pitkästä aikaa erästä vanhaa käyttökaveriani. Se ei ollut yhtään kiusallista, itse asiassa jopa ihan mukavaa. Valmistujaisista menimme vielä yhden kaverin luo, sieltä terassille limulle ja sieltä vielä ryhmään. Sen jälkeen olin jo aivan poikki ja menin kotiin.

Nyt on sunnuntai ja tuttuun tapaan lepopäiväni. Tavallisesti makaan koko päivän sohvalla ihan koomassa. Nyt kello on vasta vähän yli yksi ja olen jo aivan tylsistynyt. Haluaisin lähteä johonkin. Tämä on niin outoa! Voisikohan tämä johtua yhksinkertaisesti vain siitä, että nukun hyvin nykyään. Sen jälkeen kun aloitin Ketipinorit, en ole joutunut enää joka ilta taistelemaan tuntikausia saadakseni unta. En ole myöskään joutunut joka aamu taistella itseäni ylös. En muista milloin viimeksi olisin pystynyt heräämään ilman herätystä tai nousemaan heti herättyäni. Nyt minä pystyn ja se tuntuu ihan sairaan ihanalta! Olen tästä hyvin kiitollinen.

Ehkäpä minä teenkin tänään jotain...

keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Elossa!

Olen herännyt eloon! Siltä minusta nyt tuntuu. Aurinko paistaa, kesä tulee ja voin hyvin. Olen viime päivät syönyt terveellisemmin, enemmän hedelmiä ja vihanneksia. Olen myös alkanut taas kävellä eri paikkoihin. Maanantaina kävelin ryhmästä kotiin, eilen kävelin tunnin ryhmään ja tänään kävelen tunnin avohoitooni. Lisäksi tein eilen ja toissapäivänä suursiivouksen kotonani ja vaihdoin järjestystä. Olen paukuttanut musiikki ja tanssinut hikipäässä. Ihanaa!

Kyllä minun mielialani silti heittelee edelleen. Maanantaina olin tosi kyynisellä tuulella, mutta purin sitä ystävilleni ja oloni parani. Tänään tapaan pitkästä aikaa terapeuttiani ja suunnittelemme avohoitoni päättämisen. Rehellisesti sanottuna minua ei yhtään kiinnostaisi palata sinne enää. En halua, että vaivoin saavuttamani mielenrauha taas järkkyy. Toisaalta haluaisin kyllä antaa takaisin yhteisölle sitä mitä olen itse heiltä saanut. Noh, tänään selviää miten hoitoni päättyy.

On ollut tosi rentoa olla vaan, tehdä päivisin mitä huvittaa ja iltaisin käydä vertaistukiryhmissä ilman mitään kiirettä! Ryhmätkin ovat toimineet ihan eri tavalla nyt kun ei ole mitään muuta toipumispaikkaa. Eilenkin sain palaverista enemmän kuin olen aikoihin saanut. Sain vastauksia päätäni pyörittäneisiin asioihin kuin tilauksesta. Olen saanut myös pidettyä päivärytmini kunnossa ja herännyt joka aamu jo ennen herätystä.

Olen myös unohtanut nyt sen miehen. En haluaisi, enkä taida ollakaan hänelle enää vihainen. Tänään tapaankin hänet taas kotiryhmässäni.

Huomenna minulla on ensimmäinen käynti psyk.polilla. Sekään ei oikein jaksaisi enää kiinnostaa, kun kaikki on nyt niin hyvin. Noh, aion kuitenkin mennä sinne ja terapeuttinikin tulee mukaan.

Huomaa, että kun voi hyvin, ei ole niin paljon kirjoitettavaa. Ei kai siinä mitään!

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

I can't love myself when I'm fat

Perjantaina minulla oli aivan ihana fiilis heti aamusta lähtien. Aurinko paistoi, oli kivaa tekemistä tiedossa ja olin hyvin levännyt. Lähdin Auroran fysioterapeutille ja sain paikan koko kesän kestävään terapeuttisen liikkeen ja tanssin ryhmään. Sitten menin pankin kautta kotiin ja juttelin äidin kanssa puhelimessa, pitkästä aikaa iloisena. Kotona söin sekä laittauduin ja lähdin entisen avohoitoni tupareihin. Minua ei jännittänyt mennä sinne, mutta paikan päällä olin jotenkin tosi hätäinen. Tupareissa oli paljon tuntemattomia naamoja, mutta myös tuttuja. Oli kiva, mutta myös vähän kiusallista nähdä avohoidon henkilökuntaa pitkästä aikaa. Viime kerrasta olikin vierähtänyt melkein kaksi vuotta.

Tupareista menin tapaamaan ystäviäni ja menimme yhdessä ryhmään. Ryhmässä oli taas se mies, kenestä olen puhunut. Kun näin hänet, menin ihan helvetin tunteeseen. Olin ihan raivona, vaikkei hän ole tehnyt minulle yhtään mitään. Minun pääni sisällä hän on kyllä tehnyt, ensin sekoitti tunne-elämäni ja sitten hylkäsi minut. Vaikka tiedän, ettei hän oikeasti ole tehnyt niin, se tuntuu minusta niin todelta, etten voi olla muuta kuin vihainen hänelle. Vitutus kesti koko ryhmän ajan ja vielä sen jälkeenkin, vaikka kävikin eräs ihana yllätys. Olin päiväosastolla kertonut joillekin käyväni eräässä toveriseurassa ja että siitä on ollut minulle paljon apua. Sitten kuin johdatuksesta yksi heistä käveli ystävänsä kanssa samaan ryhmään missä minäkin olin. Se oli aivan ihana yllätys ja tulin siitä todella iloiseksi. Silti minua kuitenkin vitutti se mies.

Kiukuttelin vielä metrossa matkalla kotiin, kunnes rupesi vähän helpottaa. Päätin lähteä parin ystäväni kanssa vielä kaupungille, kun oli niin kesäinen ilma. Päädyimme Suomenlinnaan ja meillä oli tosi hauskaa. En muista milloin viimeksi olisin tullut niin myöhään kotiin. Alan niiin toipua!

Onkohan toipumisen ja hyvinvoinnin määrä kuitenkin vakio? Nimittäin nyt kun masennukseni alkaa helittää taas otettaan, pelkään, että eräs toinen ongelmistani nostaa päätään. Otimme perjantaina ystävieni kanssa yhteiskuvia ja kun näin ne, järkytyin syvästi. Näytin ihan hirveän lihavalta! Minä arvasin tämän!! Olen koittanut aina välillä ottaa itsestäni kuvia tarkistaakseni, miltä näytän. Olen myös kysellyt ystäviltäni olenko lihonnut, mutta kummatkaan eivät ole ilmeisesti kertoneet totuutta. Kuvat saivat mieleni ja itsetuntoni aivan maahan ja itseinho alkoi hiipiä seuraani. Ehkä senkin takia olin niin vihainen ryhmässä. Illalla ostinkin sitten vain omenan ja miniporkkanoita nälkääni.

Eilen olimme katsomassa erään ystävämme sirkusesitystä ja sitten menimme Maailma kylässä -festivaaleille. Olimme kaikki vähän villillä tuulella ja aluksi oli oikein hauskaa. Kuuntelimme live-musiikkia ja tanssimme. Pian alkoi kuitenkin vähän tylsistyttämään, etenkin kun koko ajan piti odottaa jotain tai etsiä joku jostain, jne. En pystynyt myöskään syömään festivaaleilla mitään, vaikka kävin kaikki kojut läpi. Mistään ei löytynyt mitään terveellistä. Kotona päädyin sitten kuitenkin syömään yli puoli kiloa karkkia... Tuli valvottua aika myöhään kun katselin Euroviisuja. Hyvä Ruotsi!

Tänään sunnuntaina olen nököttänyt vaan sisällä kotona. Tekisi ihan kauheasti mieli mennä tupakalle, mutten jostain syystä saa itseäni sinne. En halua, että kukaan näkee minua.

torstai 21. toukokuuta 2015

Osasto ohitse

Tänään oli viimeinen päiväni päiväosastolla. Olin koko päivän aika väsynyt ja lähinnä vain makoilin ryhmähuoneessa. Hyvästellessäni kaikki, minulle tuli hieman haikea olo, mutta kotona olin jo ihan perustunnelmissa. Nämä viimeiset päivät osastolla ovat olleet hieman puuduttavia ja olen ollut kärsimätön siirtymään jo eteenpäin. Tämä kuukauden osastojakso on kuitenkin ollut ihan täydellinen minulle. Sain rauhassa levätä ja kuntoutua, rytmit pysyivät, sain vertaistukea ja ruokaa, jne. En olisi muuta voinut toivoakaan. Vointini on kohentunut tässä ajassa huomattavasti ja olen paljon toimintakykyisempi kuin aloittaessani. Nähtäväksi jää miten tämä lähtee tästä taas eteenpäin.

Ensi viikolla palaan avohoitooni, mikä on ollut nyt kuukauden minun osaltani tauolla osastojakson ajan. Tapaan ensin terapeuttini ja sitten palaan yhteisöön. Sen jälkeen onkin enää vain kuukausi kunnes sekin hoito on vihdoin ohi. Aika jännittävää. Jatkan toki psyk.polilla. En vain yhtään tiedä millä tavalla tai intensiteetillä.

Tämä viikko on sujunut tähän asti aika mukavasti. Olen käynyt vertaistukiryhmissä ja ne ovat maistuneet. Näin maanantaina ja eilen ryhmässä sitä miestä kenestä olen aiemmin kirjoitellut. Maanantaina olin riemuissani hänen näkemisestään ja sain häneltä ihanan paljon huomiota. Eilen kotiryhmässä en saanut sitä yhtä paljon ja tulin surulliseksi. Ryhmä oli muutenkin aika synkkä ja loppuringissä pidimme vielä hiljaisen hetken kuolleen terapeuttini kunniaksi. Silloin tunteeni tulivat oikein kunnolla pintaan ja rupesin itkemään. Itkin pitkään, mikä tuntui jollain tapaa jopa hyvältä vaikka minulla olikin ihan kamala olo. Halailin muita ryhmäläisiä ja lähdin kotiin. Nyyhkytin vielä ratikassakin, mutta kotona olin jo rauhoittunut.

Pakkomielteeni tähän mieheen on kai hieman muuttanut muotoaan. Minä ikävöin häntä koko ajan, silloinkin kun näen hänet. Haluaisin häneltä koko ajan huomiota. Minun pitäisi olla hänen mielititetty ja kaikista rakkain ja tärkein. Jos ja kun en ole, tulen surulliseksi, vihaiseksi ja mustasukkaiseksi. Tuntuu kuin olisin riippuvainen hänestä, ihan yhtäkkiä, ja syytän siitä häntä. Sinä teit tämän minulle ja nyt hylkäät minut! Niin minä ajattelen, kun häntä katselen.

Taidan olla aika sekaisin... Minulla on muutenkin ollut tässä nyt viime päivät sellainen olo, että tekisi mieli laittaa ihan ranttaliksi! Tehdä tyhmiä valintoja, olla vastuuton ja impulsiivinen ja antaa tunteen viedä. Sabotoida itseäni! Juosta vaan niin kovaa kuin pystyy, eikä pysähtyä yhtään. Elämä tuntuu yhtäkkiä niin kauhean tylsältä ja ennalta-arvattavalta. Haluan kostaa hylkäämiseni! Kostan sen itselleni! En syö, en rakasta itseäni! Annan vaan mennä!

Huoh, no jos nyt en kuitenkaan... Annoin vaan ajatuksen hetken virrata. Harmi, että ajatukseni ovat tuollaisia. Ärsyttää kun tuntuu, että usein minun pitää lähinnä vain hillitä itseäni ja koittaa olla tekemättä sitä, mitä kaikista eniten haluaisin tehdä, koska niin on oikein. Miksi en halua asioita, mitkä tekevät minulle hyvää?

Onneksi laulaminen on ihanaa! <3

maanantai 18. toukokuuta 2015

Cherish the Life We Have

Eilen sunnuntaina minun oli tarkoitus pitää tuttuun tapaani lepopäivä ja vain maataa koko päivä kotona. Tunsin oloni kuitenkin taas harvinaisen pirteäksi, enkä edes nukahtanut enää herätyskellon soitua, vaikka makoilinkin sängyssä vielä pitkään sen jälkeen. Söin aamupalaa ja kirjoittelin blogiani. Sitten ystäväni soitti minulle ja höpöttelimme niitä näitä (esim. miehistä) pitkään puhelimessa. Sovimme, että tapaamme myöhemmin ja menemme yhdessä meditaatio-ryhmään. Luin netistä keskusteluja aiheesta "nuori nainen ja vanha mies" ja pidin niitä hyvin mielenkiintoisina. Sitten kävin suihkussa, meikkasin ja menin ystävääni vastaan. Hän tuli luokseni kahville ja olimme kumpikin hyvin villillä ja levottomalla tuulella. Lähdimme ryhmään klo 18:30 maissa.

Meditaatio-ryhmä alkoi 20 minuutin hiljaisuudella. Olen ollut siellä ennenkin, tosin viime kerrasta oli jo pitkä aika. Olen viime aikoina karttanut kaikenlaisia mindfulnesseja ja meditaatioita, sillä olen ollut niin ahdistunut. Nyt kuitenkin halusin antaa sille mahdollisuuden, koska se on joskus kuitenkin auttanut minua paljonkin. Meditaation avulla olen saanut mm. jopa yhteyden sisäiseen lapseeni ja saanut selville, mitä se tarvitsee. Yleisesti ottaen olen kuitenkin kokenut mindfullnesin ja meditaation hyvin ahdistavina, kuten koin myös eilen. Minun oli vaikea olla paikoillani, olin hyvin levoton ja sydämeni hakkasi. Mieleni ei todellakaan rauhoittunut, saatika sitten tyhjentynyt, päin vastoin. Pakkomielteeni tästä aiemmin mainitsemastani miehestä oikein jylläsi mielessäni ja tuntui, että olisin voinut ratketa liitoksistani koska tahansa. Kestin kuitenkin koko 20 minuuttia ja sitten olikin jakojen vuoro. Rauhoituin kuunnellessani muita omien ajatusteni sijaan. Omalla puheenvuorollani sain oksennettua tilannettani sekä pakkomielteisyyttäni ja se rauhoitti minua entisestään.

Ryhmän jälkeen ystäväni olisi halunnut vielä hengailla, mutta minun oli mentävä kotiin. Kello oli jo paljon ja minulla oli ihan hirveä nälkä, kun en ollut pystynyt syömään kunnolla ennen ryhmää. Päästyäni kotiin, kirjauduin Facebookiin ja sain kuulla aivan karmivat suru-uutiset: toinen avohoitoni terapeuteista oli kuollut! En voinut uskoa sitä ja menin aivan hätään. Hän jäi pitkälle sairaslomalle tämän vuoden alussa, eikä palannut enää töihin, vaan retkahti n. kuukausi sitten. Hän teki (ilmeisesti tänä viikonloppuna) itsemurhan hirttämällä itsensä. Minua ahdisti ihan kamalasti kun mietin tätä ja hänen orvoksi jääneitä lapsiaan. Siitä ei ole montaa vuotta kun heidän äitinsäkin hirtti itsensä. Ihan hirveää! Olin syvästi järkyttynyt ja lopulta sain purskahdettua myös itkuun. Käteni menivät refleksinomaisesti ristiin ja rukoilin terapeuttini puolesta.

Tämä addiktio on ihan hirveä sairaus... Se on niin pienestä kiinni, eikä koskaan ole varmoilla! Jokainen addikti on vain yhden annoksen päässä vääjäämättömästä kuolemasta. Tämä nyt edesmennyt terapeuttini oli ollut jo vuosia puhtaana ja pitkään töissä päihdealalla. Muistan, kuinka itkin hänelle viime syksynä miten halusin lähteä käyttmään ja tappaa itseni. Hän lohdutti ja tuki minua ja olen tästä hänelle ikuisesti kiitollinen. Surettaa, etten ehtinyt sanoa sitä hänelle, vaikka uskonkin hänen tienneen sen. Tämä on niin kamalaa... Uutinen sai minut haluamaan taas entistä enemmän olla puhtaana ja etenkin elää!

Pakkomielteeni siihen vanhaan mieheen loppui tämän suru-uutisen myötä myös kuin seinään. Edesmennyt terapeuttini teki minulle siis vielä yhden palveluksen. Heräsin todellisuuteen ja mietin, että mitä helvettiä minä nyt oikein taas sekoilen. Nyt fokus sinne mihin se kuuluu, eli itseeni sekä omaan toipumiseeni!

RIP J.T. <3

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Pakkomielle vaiko ihastus?

Nyt en ole kirjoittanut sitten keskiviikon ja paljon on kaikenlaista tapahtunut ja etenkin tunteita herännyt!

Helatorstaina heräsin hämmentävän pirteänä ja hyvinvoivana. Aamutoimet hoituivat kevyesti, mutta kun lähdin kotoa, olin jo ihan poikki. Menin erääseen päihteettömään tapahtumaan, missä oli paljon tuttuja. Siellä oloni oli ajoittain jopa aika kamala ja lähinnä vain istuin jossain ja ravasin röökillä. Näin tapahtumassa terapeuttinikin ja kun juttelimme, minun teki taas mieli itkeä. Tapahtuman jälkeen menin ystäväni luo yöksi. Sielläkin minulla oli aluksi vielä tosi kummallinen ja ahdistunut olo, mutta kun sain vihdoin syötyä, aloin voida vähän paremmin. Katsoimme Suomi-Tsekki-matsia jännittyneinä ja vittuunnuimme kun Suomi hävisi. Vasta kun kävimme nukkumaan, muistin, etten nuku vieraissa paikoissa kovin hyvin. Olin olettanut, että Ketipinoreiden avulla tätä ongelmaa ei olisi, mutta olin ikävä kyllä väärässä. Nukuin todella huonosti.

Perjantaiaamuna menin suoraan ystäväni luota päiväosastolle. Olin tosi väsynyt ja sain onneksi torkuttua aamuinfon jälkeen n. tunnin. Sitten tapasin taas osaston psykologia. Jatkoimme keskustelua tunteista ja opin uuden sanan: validointi. Se on mitätöimisen vastakohta ja sitä minun tulisi tehdä enemmän tunteitteni kanssa. Kävimme asiaa läpi parin esimerkin avulla ja keskustelu oli oikein mielenkiintoista. Ei asia ihan täysin uusi minulle ollut, mutta tarvitsen kyllä selkeästikin vielä harjoitusta.

Lounaan jälkeen kävimme kahden muun potilaan kanssa kävelyllä ja sitten vain rentouduimme, koska ahdistuksenhallintaryhmä oli taas peruttu. Osastolla oli leppoisa ja hyväntuulinen perjantaitunnelma. Huomasin saaneeni kaksi tekstiviestiä, joista toinen oli tullut jo keskiviikkona. Se oli kotiryhmäläiseltäni, se jolla oli viime viikolla vuosipäivät. Viestittelimme kauniita sanoja puolin ja toisin, ja kun olin jo bussissa matkalla sossusta kotiin, hän lähetti minulle hyvin hämmentävän viestin. Hän kirjoitti, että olen todella ihana nainen ja että jos hän olisi 25 vuotta nuorempi, hän tekisi mitä vaan päästäkseen suosiooni romanttisessa mielessä. Siis apua! Käteni suorastaan lensi suuni eteen ja hämmennyin niin paljon, että rupesin repeilemään itsekseni bussissa. Minun oli pakko soittaa heti eräälle ystävälleni ja kun pääsin kotiin, luin hänelle kaikki viestit. Hän yhtyi hämmennykseeni ja olin neuvoton, että miten vastaisin miehelle. Sillä välillä kun mietin, hän lähettikin viestin, jossa paihoitteli aiempaa viestiään. Vastasin hänelle lopulta, että suhtaudun häneen isällisesti. Seuraavien viestien perusteella sain kuvan, että hän vähän pettyi ja tämä harmitti minua.

Näiden viestien jälkeen olenkin sitten ollut aivan sekaisin! Tunteiden kirjo on vaihdellut vihasta euforiaan, katkeruudesta ihastukseen, surusta iloon. Olen taas saanut huomata, miten kipeä olen vieläkin tällä elämän osa-alueella. Heti kun saan vähänkin hyväksyntää mieheltä ja etenkin itseäni vanhemmalta, olen aivan myyty. Vaikka tiedän, etten ikinä voisi olla itseäni yli 35 vuotta vanhemman miehen kanssa, minusta tuli heti aivan pakkomielteinen, kun sain häneltä hyväksyntää. Samalla minussa heräsi voimakas miellyttämisen tarve. En haluaisi, että hänellä on paha mieli ja haluaisin enemmän kuin mitään muuta antaa hänelle hyvän mielen ja sen mitä hän haluaa. OH, sairasta... Minua rupesi jälkeenpäin kaduttaa, että hoidin viestit niin asiallisesti, vaikka teinkin oikein. Illalla menin ystävieni kanssa vertaistukiryhmään, sieltä kahville ja sitten kotiin.

Lauantaina nukuin vähän pommiin, mutta kerkesin hyvin toveriseurani piirikokoukseen ennen klo 12. Olin kokouksessa hyvin levoton ja pakkomielle tästä vanhemmasta herrasmiehestä riivasi minua. Lähetin hänelle viestiä koskien ryhmämme ostoksia, mitkä tein ja tilinumeroni, että saisin rahat niistä takaisin. Vaihdoimme puolin ja toisin muutaman viestin ja yhdessä niistä mies kertoi ehkä menevänsä illalla yhteen ryhmään. Minun oli sitten tietenkin myös päästävä tähän ryhmään. Piirikokous kesti klo 15 asti, minkä jälkeen menin kotiin syömään ja odottelemaan ryhmään lähtöä. Menin sinne klo 18 jälkeen ja matkalla minua jännitti ihan hirveästi. Mies ei kuitenkaan ollut siellä ja olin hyvin pettynyt. Tunsin itseni tyhmäksi ja minun teki mieli itkeä. Pakkomielle ei kuitenkaan jättänyt minua rauhaan ja olin koko ryhmän ajan hyvin levoton ja ahdistunut. En pystynyt keskittymään ja mietin vain tätä miestä. Ryhmän jälkeen soitin ystävälleni ja kerroin, että haluan lähettää miehelle jonkun tunnustusviestin. Ystäväni sai minut kuitenkin lupaamaan, etten tekisi niin ja menin vain kiltisti kotiin. Kotona otin Ketipinorit ja rauhoituin. Tyydyin syömään karkkia ja menemään aikaisin nukkumaan.

En tajua mikä vanhemmissa miehissä oikein kiehtoo minua! Onko kyseessä joku isäongelma? Vai ovatko vanhemmat miehet vain niin paljon viehättävämpiä? Ovathan he paljon itsevarmempia, nöyrempiä, rauhallisempia, viisaampia ja karismaattisempia. Ainakin minun mielestäni. En ole aikoihin tuntenut minkäänlaista vetoa omanikäisiini miehiin. He tuntuvat minusta ihan pikkupojilta ja tuntisin itseni jopa vähän pedariksi, jos katselisin heitä. Tämä on niin epäreilua! 60-vuotias on yksinkertaisesti vain aivan liian vanha... Kaiken lisäksi en ole varma olisinko häneen edes ihastunut, jos hän ei olisi vihjaillut mitään. Minä ihastun nimmittäin aika harvoin, oikeastaan vain silloin kun toinen osapuoli vihjailee kiinnostuksestaan ensin. Haluaisin niiin lähettää tälle miehelle jonkin viestin! Minulla on ikävä häntä. Minua hävettää koko tämä juttu!

Ainut hyvä puoli tässä on se, että olen saanut pakkomielteestäni/ihastuksestani hirveästi energiaa. Olen ollut perjantaista lähtien hyvinkin elossa ja enemmän taas oma itseni. Tuntuu, kuin olisin saanut pääni pitkästä aikaa pois paksusta sumusta. Kaikella on siis puolensa.

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Kauhu

Tänään päivä alkoi apeasti ja voimattomasti. Raahauduin päiväosastolle ja söin siellä aamupalan. Minulla oli keskustelu oman työntekijäni kanssa heti aamuinfon jälkeen ja se vähän piristi. Kävimme vielä läpi eilistä psykologin tapaamista ja siellä tapahtunutta tunnereaktiota. Sain työntekijältäni mukaan joitan tunnelappuja vastaavanlaisia tunnereaktioita varten.

Sitten oli vuorossa psykoedukatiivinen ryhmä ja jatkoimma eilisellä aiheella eli jämäkkyydellä. Olin aika hiljainen, enkä osallistunut niin paljon kuin eilein. Olin vähän säikky kun miehet innostuivat keskustelusta niin, että heidän äänenvoimakkuutensa nousivat ja he puhuivat osittain toistensa päälle. Voimani eivät riittäneet mitenkään kilpailemaan puheenvuorosta ja siksi olinkin niin hiljainen. Jossain kohtaa vieressäni istuva mies demonstroi jotakin suurin liikkein ja sohi käsillään aivan minun läheltäni. Se sai minut jähmettymään aivan paikoilleen.

Lounaan jälkeen oli psykofyysinen ryhmä. Minulla oli todella voimaton olo ja pelkkä seisominenkin ja venyttely tuntuivat raskailta j epämukavilta ja saivat sydämeni hakkaamaan. Muuten pidin kyllä ryhmästä.

Eräs päiväosaston miespuolinen potilas oli tänään todella vihaisella ja kiihtynyneellä päällä. Syystä en ole ihan varma, ilmeisesti hän ei ollut tyytyväinen uloskirjauspäiväänsä. Hänen vihaisuus ahdisti ja jopa vähän pelotti minua ja olin hyvin varovainen hänen läheisyydessään. Välttelinkin sitä parhaani mukaan.

Kahvien jälkeen menin kaupan kautta kotiin. Kotona juttelin n. tunnin pitkästä aikaa kummini kanssa puhelimessa. Minä jostain syystä aina vitkuttelen hänelle soittamista, mutta kun vihdoin saan sen aikaseksi, hänen kanssaan on aivan ihanaa rupatella. Puhelun jälkeen tiskasin, tein ruokaa, söin ja laitoin vähän meikkiä. Siinä lomassa ja jälkeen myös lauloin ja se tuntui taas ah, niin ihanalta! Naapuri-parat...

Klo 17:30 lähdin kotiryhmään. Minua jännitti taas mennä sinne, vaikka olinkin innoissani. Ryhmässä oli ihanan vähän ihmisiä ja tunnelma oli hyvin rauhallinen ja avoin. Viime viikon päivänsankarimme ei vaan ikävä kyllä ollut paikalla ja se harmitti minua. Tunnen oloni niin turvalliseksi hänen läsnäollessa. Otin puheenvuoron ja sen lähestyessä minua alkoi jännittää tosi paljon. Sydämeni hakkasi ja kasvojani kuumotti. Koitin hengitellä syvään ja puhua hyvin rauhallisesti. Puheenvuoroni jälkeen jäi taas sellainen fiilis, etten sanonut puoliakaan siitä mitä minun piti sanoa ja että saikohan kukaan mitään selvää ja että ymmärsiköhän kukaan mitä tarkoitin.

Ryhmän loppupuolella minulle alkoi nousta eräs tuttu tunne. En osaa vieläkään nimetä sitä, mutta muistan sen jo kaukaa lapsuudestani. Olen nyt viime aikoina ruvennut tuntemaan sitä vuosien tauon jälkeen yhä enemmän. Laitoin silmäni kiinni, hengittelin syvään ja koitin tunnustella tunnetta. Se tuntui inhottavalta, ahdistavalta, epämukavalta ja etovalta. Se ei mielestäni kohdistunut mihinkään tiettyyn kohtaan kehossani, vaan ikään kuin velloi sekä sisälläni että ympärilläni. Se tuntui myös paksulta, tylpältä ja pyöreältä. Kai? Tunne ei ollut kovin voimakas tai hallitseva, mutta sain oloni kuitenkin inhottavaksi ja epämukavaksi.

Ryhmän jälkeen eräs pidempään puhtaana ollut mies (joka on monesti aiemminkin jakanut minulle kokemustaan) tuli kysymään minulta, että mikä minun on. Sanoin etten tiedä, masennus kai. Hän kyseli vielä jotain lisää ja sanoi ehkä tietävänsä mikä minulla on. Hän uteli, nyt erään toisenkin miespuolisen toipujan kanssa edelleen ja myös ehdotti minulle jotain tapaa millä voin jotainjoitainjotain, en muista enää mitä. Huomasin siinä kohtaa olevani jo niin ahdistunut, etten ymmärtänyt enää mitään. Liinat menivät kiinni ja aloin taas tuntea sitä tuttua paineen ja pakokauhun tunnetta, mikä sanoi "LIIKAA LIIKAA LIIKAA!" Onneksi sain verukkeen poistua paikalta viemällä vesikannut paikoilleen, eikä mies enää palannut asiaan.

Matkalla kotiin äiti soitti minulle ja juttelin hänen kanssaan koko kotimatkan. Minua ahdisti ihan kamalasti, mutten halunnut kertoa sitä äidille. Juttelimme vain niitä näitä ja vaihdoimme vähän kuulumisia. Kun lopetin puhelun, minulla oli ihan kamala olo. Minun teki ihan hirveästi mieli itkeä, mutta itku ei vaan tullut. Tuntui samalta, kuin olisi juuri aivastamassa, mutta sitten aivastus ei tulekaan. Otin ilta-Ketipinorit ja aloin kirjoittamaan tätä, mikä on rauhoittanut minua hyvin paljon. Nyt en tunne taas enää oikein mitään muuta kuin väsymystä...