mati

Minulla oli jo eilen kauhea hinku tulla tänne kirjoittamaan, mutta koska tulin niin myöhään kotiin, en millään jaksanut. Olen ollut eilen ja tänään aika vähän yskin, mikä on tehnyt todella hyvää yksinäisen viikonlopun jälkeen.

Maanantai alkoi tapaamalla A-klinikan työntekijääni. Tämän tapaamisen piti olla viimeinen ennen hänen eläkettään, mutta tapaammekin vielä huomenna verkostopalaverissani. Ostin hänelle läksiäislahjaksi konvehtirasian sekä kortin ja siitä tuli hyvä mieli.

Tapaamisen jälkeen palasin taas päiväosastolle. Osallistuin päivän toiseen ryhmään, mikä oli keskusteluryhmä teologin kanssa. Kun vaihdoimme ensin kuulumisiamme, samaistuin niin paljon, että teki mieli itkeä. Oli niin helpottavaa kuulla, että muutkaan eivät olleet jaksaneet tehdä viikonloppuna juuri mitään. Jossain vaiheessa minua kuitenkin myös vähän ärsytti, sillä keskustelu muuttui pikemminkin teologin ja yhden potilaan dialogiksi. Olisin itsekin toki voinut puhua enemmän, muttei ollut voimia kilpailla puheenvuorosta.

Päivän jälkeen lähdin erään ystäväni luo, joka on juuri muuttanut omaan asuntoon. Hän oli sairaana ja kaipasi seuraa. Myöhemmin myös pari muuta yhteistä ystäväämme tulivat asunnolle auttamaan tavaroiden purkaamisessa. Itsehän makasin flunssaisen ystäväni kanssa sängyssä. Se hävetti minua ja pelkäsin, etteivät muut ymmärrä tai että he tuomitsevat minut. Olin taas vaan niin poikki, etten jaksanut tehdä mitään. Tarkistelinkin muutamaan otteeseen sairaalta ystävältäni, että onhan se varmasti ihan ok, että vain makoilen. Hän ymmärsi ja oli hyvin myötätuntoinen minua kohtaan. Olin siitä kovin kiitollinen.

Ystäväni luona oli oikein mukavaa, mutta ehdin sielläkin vajoa vähän itsesääliin. Yksi ystävistämme hehkutti miten paljon kaikkea ihanaa tekemistä hänellä tässä kuussa on, esim. bileitä, naisten kymppiä, jne. Samalla kun hän hehkutti, tunsin huonommuutta ja ehkä jopa kateutta. Minulla on kalenteri melkein tyhjä, enkä kyllä jaksaisikaan sitä yhtään täydempänä.

Tänään olin aamulla todella väsynyt, varmaan koska tulin eilen kotiin vasta klo 21. Lepäilinkin n. tunnin päiväosastolla aamuinfon jälkeen. Oli aika kurja olo, mutta se koheni psykoedukatiivisen ryhmämme aikana. Aiheena oli masennus ja se oli minusta hyvin mielenkiintoinen. Lounaan jälkeen minulla oli keskustelu omahoitajani kanssa ja see piristi minua yhä enemmän. Omahoitajani on aivan ihana ihminen, todella myötätuntoinen ja herttainen. Ainut vain, että hän on ihan uusi päiväosaston työntekijä ja on siksi vähän pihalla. Olen huomannut, että minun on usein vaikea kunnioittaa auktoriteetteja, (tms.) jos he eivät tiedä mitä he tekevät. En ole kuitenkaan antanut tämän häiritä.

Päivän päätyttyä päiväosastolla lähdin taas ei-enää-niin-flunssaisen ystäväni luokse. Siellä oli taas pari muutakin yhteistä ystäväämme, joista toinen tosin lähti melkein heti minun tultuani. Oli mukava taas vaan makoilla ja jutella yhdessä. Tänään lähdin vähän aiemmin kotiin, etten olisi huomenna niin väsynyt.

Kylläpäs minä kirjoitan yskityiskohtaisesti... Varmaan vähän tylsää luettavaa! Haluisin kirjoittaa vielä joistain tunteista, mitä tässä välissä on tullut ja mennyt. Eilen kun katsoin TV:stä lätkää, tunsin sellaista tunnetta mitä tunsin lapsena hyvin paljon. Tunsin sääliä lätkäpelaajia kohtaan, sellasia jotka kaatuivat tai muuten tyrivät. Tähän tunteeseen liittyy huoli heidän tunteistaan, että "voi ei, sitä harmittaa varmaan ihan hirveästi, mitenhän se pärjää!" Olin pienenä kova huolehtimaan toisten tunteista ja itkin usein kun minua säälitti joku niin paljon. Minua ei ole oikein koskaan lohduttanut ajatus "he ovat aikuisa, kyllä he pärjäävät." Mitä jos eivät pärjää?? Ah, tämä on vähän vaikea selittää...

Empatian tunne on ollut minulla hyvin herkillä muutenkin. Kun olen katsonut TV:tä olen eläytynyt ihan hirveästi. Olen toki aina eläytynyt, mutta nyt tunteet tuntuvat paljon voimakkaammin. Ne ovat melkein minun tunteitani. Kun menin Piritorin läpi metroon, näin erään naisen, joka on samoilta kotikulmilta kuin minä ja on aivan riutunut narkomaani. Muistan hänet lapsuudestani ja sen, kuinka hän meni johonkin terassille moikkaamaan kännisiä vanhempiaan ja oli luultvasti itsekin kännissä. Minulla heräsi ihan kamala suru tätä naista kohtaan, kun ohitin hänet.

Nämä tunteet tuntuvat nykyään ihan erilaisilta. Paljon todemmilta, aidommmilta, terävemmiltä, vahvemmilta. Ne tuntuvat tuolla sisällä asti, eivät vain iholla. Tosi vaikea selittää. Hm, nyt minua rupesi nolottamaan nämä minun juttuni... Ehkä on aika lopettaa!