Eilen sunnuntaina minun oli tarkoitus pitää tuttuun tapaani lepopäivä ja vain maataa koko päivä kotona. Tunsin oloni kuitenkin taas harvinaisen pirteäksi, enkä edes nukahtanut enää herätyskellon soitua, vaikka makoilinkin sängyssä vielä pitkään sen jälkeen. Söin aamupalaa ja kirjoittelin blogiani. Sitten ystäväni soitti minulle ja höpöttelimme niitä näitä (esim. miehistä) pitkään puhelimessa. Sovimme, että tapaamme myöhemmin ja menemme yhdessä meditaatio-ryhmään. Luin netistä keskusteluja aiheesta "nuori nainen ja vanha mies" ja pidin niitä hyvin mielenkiintoisina. Sitten kävin suihkussa, meikkasin ja menin ystävääni vastaan. Hän tuli luokseni kahville ja olimme kumpikin hyvin villillä ja levottomalla tuulella. Lähdimme ryhmään klo 18:30 maissa.
Meditaatio-ryhmä alkoi 20 minuutin hiljaisuudella. Olen ollut siellä ennenkin, tosin viime kerrasta oli jo pitkä aika. Olen viime aikoina karttanut kaikenlaisia mindfulnesseja ja meditaatioita, sillä olen ollut niin ahdistunut. Nyt kuitenkin halusin antaa sille mahdollisuuden, koska se on joskus kuitenkin auttanut minua paljonkin. Meditaation avulla olen saanut mm. jopa yhteyden sisäiseen lapseeni ja saanut selville, mitä se tarvitsee. Yleisesti ottaen olen kuitenkin kokenut mindfullnesin ja meditaation hyvin ahdistavina, kuten koin myös eilen. Minun oli vaikea olla paikoillani, olin hyvin levoton ja sydämeni hakkasi. Mieleni ei todellakaan rauhoittunut, saatika sitten tyhjentynyt, päin vastoin. Pakkomielteeni tästä aiemmin mainitsemastani miehestä oikein jylläsi mielessäni ja tuntui, että olisin voinut ratketa liitoksistani koska tahansa. Kestin kuitenkin koko 20 minuuttia ja sitten olikin jakojen vuoro. Rauhoituin kuunnellessani muita omien ajatusteni sijaan. Omalla puheenvuorollani sain oksennettua tilannettani sekä pakkomielteisyyttäni ja se rauhoitti minua entisestään.
Ryhmän jälkeen ystäväni olisi halunnut vielä hengailla, mutta minun oli mentävä kotiin. Kello oli jo paljon ja minulla oli ihan hirveä nälkä, kun en ollut pystynyt syömään kunnolla ennen ryhmää. Päästyäni kotiin, kirjauduin Facebookiin ja sain kuulla aivan karmivat suru-uutiset: toinen avohoitoni terapeuteista oli kuollut! En voinut uskoa sitä ja menin aivan hätään. Hän jäi pitkälle sairaslomalle tämän vuoden alussa, eikä palannut enää töihin, vaan retkahti n. kuukausi sitten. Hän teki (ilmeisesti tänä viikonloppuna) itsemurhan hirttämällä itsensä. Minua ahdisti ihan kamalasti kun mietin tätä ja hänen orvoksi jääneitä lapsiaan. Siitä ei ole montaa vuotta kun heidän äitinsäkin hirtti itsensä. Ihan hirveää! Olin syvästi järkyttynyt ja lopulta sain purskahdettua myös itkuun. Käteni menivät refleksinomaisesti ristiin ja rukoilin terapeuttini puolesta.
Tämä addiktio on ihan hirveä sairaus... Se on niin pienestä kiinni, eikä koskaan ole varmoilla! Jokainen addikti on vain yhden annoksen päässä vääjäämättömästä kuolemasta. Tämä nyt edesmennyt terapeuttini oli ollut jo vuosia puhtaana ja pitkään töissä päihdealalla. Muistan, kuinka itkin hänelle viime syksynä miten halusin lähteä käyttmään ja tappaa itseni. Hän lohdutti ja tuki minua ja olen tästä hänelle ikuisesti kiitollinen. Surettaa, etten ehtinyt sanoa sitä hänelle, vaikka uskonkin hänen tienneen sen. Tämä on niin kamalaa... Uutinen sai minut haluamaan taas entistä enemmän olla puhtaana ja etenkin elää!
Pakkomielteeni siihen vanhaan mieheen loppui tämän suru-uutisen myötä myös kuin seinään. Edesmennyt terapeuttini teki minulle siis vielä yhden palveluksen. Heräsin todellisuuteen ja mietin, että mitä helvettiä minä nyt oikein taas sekoilen. Nyt fokus sinne mihin se kuuluu, eli itseeni sekä omaan toipumiseeni!
RIP J.T. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti