Heräsin tänään vähän ennen klo 10 äitini luota. Menin sinne eilen yöksi pikkusiskoni lapsenvahdiksi. Äiti ja hänen miehensä olivat kavereittensa syntymäpäivillä.
Aamulla oli ihan ok olo. Söin vähän aamupalaa ja katselin Salkkareiden uusinnat. Tunnelma äidillä oli aika väsynyt, poikkeuksena tietenkin pikkusiskoni. Hän täytti tänään 11 vuotta, emmekä kukaan muistaneet sitä, ennen kuin hän rupesi vihjailemaan. Tuli vähän syyllinen olo, etten muistanut ja harmitti siskoni puolesta, ettei kukaan muukaan muistanut.
Salkkareiden päätyttyä soitin eräälle ystävälleni. Hän ei vastannut, mutta soitti pian takaisin. Hän oli parin muun ystävämme kanssa brunssilla. Tuli ulkopuolinen olo ja vajosin hetkeksi syvään itsesääliin, vaikka olin aiemmin sanonut, etten pääse heidän mukaansa. Olin vain unohtanut jo koko jutun, enkä tiennyt, että he toteuttivat brunssi-idean juuri tänään. Sanoin, etten halunnut häiritä enempää ja päätimme puhelun. Sitä ennen ystäväni sanoi vielä soittavansa myöhemmin.
Puhelun jälkeen rupesi ahdistamaan ja tunsin oloni hyvin yksinäiseksi. Samalla soimasin itseäni itsesäälistä ja ajattelin, että turha valittaa kun ei tee omaa osuuttaan. Yhtä hyvin olisin voinut aiemmin sanoa, että haluan mukaan. Mutta kun ei vaan jaksanut.
Lähdin aika pian tämän jälkeen äidiltä. Ahdisti olla toisten kotona. Hyvästellessäni minua harmitti siskoni puolesta kun kaikki, minä mukaan lukien, olivat niin koomassa hänen syntymäpäivänään. Hän oli aiemmin pyytänyt minua mukaansa kaupungille, mihin vastasin, etten millään jaksa. Tunnen usein riittämättömyyttä ja syyllisyyttä siitä, etten jaksa touhuta hänen kanssaan ja siitä, että tulen usein jopa ärtyneeksi hänen hillumisestaan.
Kun äiti sulki oven perässäni, vedet nousivat silmilleni. Itku ei kuitenkaan tullut. En joutunut odottamaan ratikkaa kuin hetken ja kyydissä luin kirjaa. Oli vaikea keskittyä, mutta sain sen avulla ajatukseni muualle.
Kotona oloni oli jo hieman helpottunut. Kävin suihkussa ja avasin tietokoneeni. Jatkoin edellisen postaukseni kirjoittamista ja sain sen vihdoin valmiiksi. Luin myös muiden blogeja ja söin siinä lomassa. Odottelin, että tulisi aika lähteä ryhmään. Olin odottanut sitä koko päivän ja jostain syystä aika tuntui menevän tavallista hitaammin.
Lähdin vertaistukiryhmään klo 17:30 jälkeen. Matkalla minua alkoi vähän jännittää, mutta ei liikaa. En jakanut ryhmässä, vaikka loppu vaiheessa tekikin vähän mieli. Ryhmä oli hyvä, vaikka minulle tulikin taas maha tosi kipeäksi. Olen tosi kiitollinen noista vertaistukiryhmistä. Siellä ei tarvitse tuntea oloaan yksinäiseksi, mutta ei myöskään tarvitse välttämättä sosialisoida. Aiheena oli toipuminen ja retkahdus. Tuli kiitollinen olo siitä, että vaikka minulla on ollut viimeiset 7 kuukautta enemmän tai vähemmän vaikeaa, olen pysynyt raittiina. Näin sielujeni silmin toisenlaisen tilanteen, missä olin ryhmässä ensimmäistä päivää puhtaana vielä huonommassa kunnossa kuin nyt.
Ryhmän jälkeen tulin kotiin ja avasin taas tietokoneeni. Oli taas kova tarve kirjoittaa ja rupesinkin kirjoittamaan tätä. Oloni on tällä hetkellä vähän surullinen ja haluton. Minua ei väsytä enää niin paljon kuin ennen ryhmää, mutta en silti jaksaisi tehdä yhtään mitään. Onneksi kävin jo päivällä suihkussa. Nyt pitäisi kuitenkin laittaa iltapalaa ja vielä syödäkin se. Ei ole oikein ruokahalua, mutta koska ravinto on niin tärkeää toipumisen kannalta, haluan syödä.
On kyllä aika surkea fiilis... Samalla minua jostain syystä painaa äitini ja siskoni. Lähdin äidin luota tänään niin yhtäkkiä, toivottavasti hän ei ole huolissaan. Ja siskoni... Jotenkin minua harmittaaa niin usein hänen puolestaan. Minulla oli pienenä aina veli leikkikaverinani, jos sellaista edes halusin. Tykkäsin pienenä nimittäin leikkiä paljon itsekseni. Pikkusiskollani ei ole samanikäistä sisarta, vain keski-ikäiset väsyneet vanhempansa. Noh, onneksi hänellä on kuitenkin kavereita.
Vielä yksi asia. Minua ei tällä hetkellä harmita niin paljon se, etten jaksa tehdä juuri mitään. Se kuitenkin harmittaa, etten jaksa nähdä kavereita ja tunnen oloni siksi tosi yksinäiseksi. Se on tosin onneksi vain tunne. Tiedän etten ole yksin, minulla on useampikin ihana ystävä. Ainut ongelma on minun korvieni välissä: en jaksa sopia tapaamisia ystävieni kanssa, koska ajattelen, että he eivät pidä minusta tällaisena alakuloisena zombina. Ajattelen, että heitä tavatessni minun pitää olla iloinen, puhelias ja viihdyttävä. En kuitenkaan jaksa olla ja siksi jätän usein sopimatta heidän kanssaan mitään. Sitten uhriudun, kun hekään eivät soittele minulle. Tai siltä se ainakin tuntuu. Tunnen olevani sen takia riesa, jota he eivät oikeasti halua edes tavata, ainakaan tällaisena. Huoh... Tiedän ettei tämä ole totta. Se vaan tuntuu hyvin todelta.
Onneksi kohta pääsee jo nukkuman.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti