Perjantaina minulla oli aivan ihana fiilis heti aamusta lähtien. Aurinko paistoi, oli kivaa tekemistä tiedossa ja olin hyvin levännyt. Lähdin Auroran fysioterapeutille ja sain paikan koko kesän kestävään terapeuttisen liikkeen ja tanssin ryhmään. Sitten menin pankin kautta kotiin ja juttelin äidin kanssa puhelimessa, pitkästä aikaa iloisena. Kotona söin sekä laittauduin ja lähdin entisen avohoitoni tupareihin. Minua ei jännittänyt mennä sinne, mutta paikan päällä olin jotenkin tosi hätäinen. Tupareissa oli paljon tuntemattomia naamoja, mutta myös tuttuja. Oli kiva, mutta myös vähän kiusallista nähdä avohoidon henkilökuntaa pitkästä aikaa. Viime kerrasta olikin vierähtänyt melkein kaksi vuotta.
Tupareista menin tapaamaan ystäviäni ja menimme yhdessä ryhmään. Ryhmässä oli taas se mies, kenestä olen puhunut. Kun näin hänet, menin ihan helvetin tunteeseen. Olin ihan raivona, vaikkei hän ole tehnyt minulle yhtään mitään. Minun pääni sisällä hän on kyllä tehnyt, ensin sekoitti tunne-elämäni ja sitten hylkäsi minut. Vaikka tiedän, ettei hän oikeasti ole tehnyt niin, se tuntuu minusta niin todelta, etten voi olla muuta kuin vihainen hänelle. Vitutus kesti koko ryhmän ajan ja vielä sen jälkeenkin, vaikka kävikin eräs ihana yllätys. Olin päiväosastolla kertonut joillekin käyväni eräässä toveriseurassa ja että siitä on ollut minulle paljon apua. Sitten kuin johdatuksesta yksi heistä käveli ystävänsä kanssa samaan ryhmään missä minäkin olin. Se oli aivan ihana yllätys ja tulin siitä todella iloiseksi. Silti minua kuitenkin vitutti se mies.
Kiukuttelin vielä metrossa matkalla kotiin, kunnes rupesi vähän helpottaa. Päätin lähteä parin ystäväni kanssa vielä kaupungille, kun oli niin kesäinen ilma. Päädyimme Suomenlinnaan ja meillä oli tosi hauskaa. En muista milloin viimeksi olisin tullut niin myöhään kotiin. Alan niiin toipua!
Onkohan toipumisen ja hyvinvoinnin määrä kuitenkin vakio? Nimittäin nyt kun masennukseni alkaa helittää taas otettaan, pelkään, että eräs toinen ongelmistani nostaa päätään. Otimme perjantaina ystävieni kanssa yhteiskuvia ja kun näin ne, järkytyin syvästi. Näytin ihan hirveän lihavalta! Minä arvasin tämän!! Olen koittanut aina välillä ottaa itsestäni kuvia tarkistaakseni, miltä näytän. Olen myös kysellyt ystäviltäni olenko lihonnut, mutta kummatkaan eivät ole ilmeisesti kertoneet totuutta. Kuvat saivat mieleni ja itsetuntoni aivan maahan ja itseinho alkoi hiipiä seuraani. Ehkä senkin takia olin niin vihainen ryhmässä. Illalla ostinkin sitten vain omenan ja miniporkkanoita nälkääni.
Eilen olimme katsomassa erään ystävämme sirkusesitystä ja sitten menimme Maailma kylässä -festivaaleille. Olimme kaikki vähän villillä tuulella ja aluksi oli oikein hauskaa. Kuuntelimme live-musiikkia ja tanssimme. Pian alkoi kuitenkin vähän tylsistyttämään, etenkin kun koko ajan piti odottaa jotain tai etsiä joku jostain, jne. En pystynyt myöskään syömään festivaaleilla mitään, vaikka kävin kaikki kojut läpi. Mistään ei löytynyt mitään terveellistä. Kotona päädyin sitten kuitenkin syömään yli puoli kiloa karkkia... Tuli valvottua aika myöhään kun katselin Euroviisuja. Hyvä Ruotsi!
Tänään sunnuntaina olen nököttänyt vaan sisällä kotona. Tekisi ihan kauheasti mieli mennä tupakalle, mutten jostain syystä saa itseäni sinne. En halua, että kukaan näkee minua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti