Hei.

Minulla on ollut ikävä kirjoittamista, joten päätin luoda taas uuden blogin. Voisin ensiksi kertoa hieman itsestäni.

Olen 24-vuotias helsinkiläinen nainen. Olen tytär ja sisko sekä kahdelle veljelle että kolmelle siskolle. Olen ylioppilas vuosimallia 2011, muita tutkintoja minulla ei ole. Aloitin alkoholinkäytön n. 12-vuotiaana ja huumeet tulivat kuvioihin kun olin 19-vuotias. Syömishäiriöön tutustuin 17-vuotiaana. Koin oman pohjani päihteiden kanssa 22-vuotiaana, jolloin lähdin katkon kautta hoitoon. Sain olla 6,5 kk raittiina, kunnes retkahdin. Pääsin nopeasti takaisin kuiville ja hain taas hoitoon. Olen samalla tiellä edelleen, juuri tänään 1 vuosi, 7 kuukautta ja 7 päivää puhtaana. Tänä aikana on tapahtunut ihan hirveästi. Olin ensin kriisihoidossa pari viikkoa, minkä jälkeen muutin päihteettömään asumisyhteisöön. Asuin siellä 10,5 kuukautta, minkä jälkeen sain oman asunnon kantakaupungista. Asumisyhteisössä aloitin myös terapeuttisen avohoidon. Tämä hoito on ollut elämäni rankimpia kokemuksia ja on vielä kesken. Oikeastaan se on tällä hetkellä minun osaltani tauolla.

Olin juuri viikon Laaksossa mielialahäiriökeskuksen vuodeosastolla. Terapeuttini lähetti minut päivystykseen kun olin niin huonossa kunnossa ja sieltä pääsin osastolle. Nyt olen jonkin aikaa saman paikan päiväosastolla. Diagnoosia minulla ei vielä ole, mutta terapeuttini on ollut viime syksystä asti vakuuttunut siitä, että kyseessä on vähintäänkin keskivaikea  masennus sekä syvä uupumus. Nykyään kun mietin, niin ensimmäiset masennuksen oireeni alkoivat jo lukion alussa. Olen vain hallinnut niitä milloin milläkin epäterveellä tavalla, kuten laihduttamisella, päihteillä sekä tuhoisilla ihmissuhteilla.

Olen ikäni inhonnut itseäni sekä ollut täysin armoton ja rakkaudeton itseäni kohtaan. Vasta terapiassa olen alkanut tajuta, ettei minun ole pakko olla. Nyt harjoittelenkin julmien vaatimusten sijaan itseni hyväksymistä ja rakastamista. Se ei ole ollut helppoa, kuten arvata saattaa. Olen mennyt kuitenkin terapian avulla jo paljon eteenpäin. Luultavasti sen takia olenkin nyt tässä pisteessä, missä olen nyt. Olen 1,5 vuotta kaivellut menneisyyttäni ja löytänyt syitä vääristyneille ajatuksilleni, uskomuksilleni ja toimintamalleilleni, mitkä ovat tuhonneet elämääni. Ensin poistettiin tuhoisat toimintamallit: sitouduin olemaan päihteittä, laihduttamatta, vahingoittmatta itseäni sekä hakeutumtta pari- tai seksisuhteisiin. Sitten kävimme vääristyneiden ajatusmallieni ja uskomusteni kimppuun. Rupesin antamaan itselleni erilaisia lupia kuten: minulla on lupa levätä, minulla on lupa olla tärkeä ja arvokas, minulla on lupa ilmaista tunteitani, minulla on lupa olla olemassa, jne.

Pari kuukautta sitten vointini alkoi mennä voimakasta vuoristorataa. Aloin romahdella todella raskaasti ja itseni kerääminen vei hirveästi voimia. Lisäksi aloin ensimmäistä kertaa raittiuteni aikana tuntemaan oikeaa pelkoa. Romahdusten aikana minulla oli hyvin itsetuhoisia ajatuksia ja toteutinkin niistä joitain. Terapeuttini sanoi, että minun minäni eri osat integroituivat ja sain kosketuksen sisäiseen lapseeni. Tämä lapsi on vain aivan vereslihalla vuosien ruoskinnan ja laiminlyönnin jälkeen. Tämä lapsi on myös hyvin herkkä, arka ja pelokas, enkä osaa vielä oikein hoitaa sitä.

Sekavaa, en tiedä saako tästä mitään selvää... On taphtunut niin paljon ja olen muuttunut niin paljon, että sitä on vaikea pukea sanoiksi, varsinkaan näin lyhyesti. Olen muutenkin vaihteeksi niin poikki, että on vaikea keskittyä. Tämä teksti on varmaan aika tönkköä ja tylsää, mutta ei voi mitään. Saa tästä kai nyt edes jonkinlaisen kuvan siitä, kuka minä olen.

Olen tunne-elämältäni sairas, (addikti) masentunut ja uupunut. Haluan kuitenkin kovasti toipua ja aionkin tänne kirjoitella kokemuksistani ja ajatuksistani toipumisesta. Vertaistuki on minulle tärkeää ja toivon tätä kautta voivani antaa ja vastaanottaa sitä.