Tänään oli vaikea nousta sängystä ylös (kuten joka aamu), mutten ollut aamulla niin väsynyt kuin yleensä. Ehkä Ketipinorin ottaminen vähän aiemmin illalla auttoikin. Pystyin jopa juttelemaan päiväosaston aamupalapöydässä.
Aamuinfon jälkeen tapasin osaston psykologia oman työntekijäni kanssa. Hän oli lukenut tietojani ja rupesi selostamaan miten hän uskoo minun toimivani tunteitteni kanssa. Hän puhui paljon ja välillä myös kyseli minulta jotain. Aluksi olin hyvin kiinnostunut, mutta jossain vaiheessa minua rupesi ahdistamaan. Olin hämmentynyt, en pysynyt perässä ja aloin tuntea hirveää painetta. Yhtäkkiä kurkkuani alkoi kuristaa ja kyyneleet nousivat silmilleni. Ei mennyt kauaa, että olin aivan pihalla ja kun psykologi sekä työntekijäni kyselivät minulta jotain, hoin vain kädet naamallani, etten ymmärrä mistään mitään. Tässä kohtaa kyyneleet valuivat jo naamallani ja minulla oli tuttu pakokauhu päällä. Tilanne oli niin ahdistava, että halusin vain äkkiä karkuun omiin oloihini. Olin ihan sykkyrässä ja psykologi kehotti minua nojaamaan tuoliini ja hengittelemään syvään toinen käsi mahani ja toinen rintani päällä. Kyyneleet valuivat paidalleni ja tunne liikkui lämpimänä pitkin kehoani. Ensin rinnassani, sitten niskassani ja lopulta käsivarsissani. Sitten en tuntenut lämöä enää ja aloin rauhoittua. Jalkani vispaus hidastui, katseeni tarkentui ja pystyin kohdistamaankin sen taas muiden silmiin. Lihakseni alkoivat rentoutua ja tunsin helpotuksen tunteen.
Tämä tunne, minkä kävin läpi oli kauhu. Sen sai aikaan niinkin mitätön asia, kuin se, etten ymmärtänyt tarkalleen mitä minulle sanottiin ja luulin tehneeni jotain väärin. Yritin sinnitellä niin kauan kunnes en jaksanut enää, ja silloin olisin automaattisesti halunnut lähteä omiin oloihini tunnetta karkuun. Sen sijaan otinkin sen vastaan. Olin aika hämilläni tapahtuneen jälkeen ja helpotukseen tunnetta seurasi kauhea väsymys. Olisin voinut kirjaimellisesti nukahtaa siihen paikkaan. Psykologi selitti minulle vielä jotain lopuksi, mutta iso osa meni ohi, kun olin niin väsynyt. Vilkuilin kelloa ja tajusin, että ajantajuni oli mennyt ihan täysin. Oli kulunut jo tunti siitä kun aloitimme. Menin tapaamisen jälkeen suoraan tupakalle ja poltin kaksi röökiä putkeen. Mietin tapahtunutta ja ihmettelin niin voimakasta reaktiota jostain niin mitättömästä ärsykkeestä. Tunsin suurta myötätuntoa sisäistä lastani kohtaan. Hän tosiaan pelkäsi kuollakseen virheiden tekemistä.
Olin koko loppupäivän tosi väsynyt. Meillä oli päiväosastolla vielä psykoedukatiivinen ryhmä jämäkkyydestä sekä musiikkiryhmä. Pidin niistä kummastakin oikein paljon.
Päivän päätyttyä menin kotiin ja luin ystävältäni lainaamaani kirjaa. Se vaikuttaa tähän asti aivan ihanalta Jossain vaiheessa eräs ystäväni soitti ja puhuimme puhelimessa jonkin aikaa. Olin mielestäni tosi negatiivinen ja väsynyt. Väsynyt kyllä olinkin, hädin tuskin sain pidettyä silmiäni auki. Minun oli tarkoitus mennä illalla vielä improilemaankin eräiden tuttujeni kanssa. Puhelun jälkeen kuitenkin nukahdin sohvalle ja heräsin aivan liian myöhään. Tuli kauhea hätä ja syyllisyys, että jouduin perumaan menon ihan viime tingassa. Samaan aikaan olin jollain tapaa myös helpottunut, että tällainen vahinko kävi. Olin stressannut improilua jo muutaman päivän, enkä olisi millään tänään sitä jaksanutkaan. Lähetin kummilleni viestiä etten pääse ja hän oli onneksi ihanan ymmärtäväinen.
Alan kyllä olemaan todella kyllästynyt tähän hirveään väsymykseen. En jaksa tehdä mitään, enkä jaksa antaa itsestäni mitään. Se harmittaa minua ja tuntuu, että tuotan kaikille koko ajan pettymyksiä sen takia. Toisaalta en kyllä voi tälle mitään... Ja varmasti tämä menee jossain vaiheessa ohi. Pelkään vain, että ystäväni ovat unohtaneet minut siihen mennessä. Eivät he niin tee! Minä oikein pidän heitä?? Ja annoinhan minä tänään itsestäni paljonkin päiväosastolla. Olen tehnyt tänään paljon oman toipumiseni ja hyvinvointini eteen. Muuhun ei oikein nyt vaan riitä energiaa. Kai se on niin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti