Thank God for sleep!

Olin torstaina ensimmäistä kertaa psyk.polilla ja tapasin siellä lääkäriäni. Valehtelematta voin sanoa, että hän oli tyhmin lääkäri, jonka olen koskaan tavannut. Hän oli aivan kujalla! Hän ei tiennyt minusta mitään, eikä kyllä mistään muustakaan. Luojan kiitos terapeuttini oli mukana. Hänkin pyöritteli silmiään ja haukkoi happpea. Itse olin taas ihan lukossa hämmentynyt. En tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Noh, onneksi ensi kerralla tapaan sairaanhoitajaani. Toivottavasti hän olisi edes vähän skarpimpi. Ja pääasia, että tämä psyk.poli-prosessi on saatu nyt käyntiin. Menimme lääkärin tapaamisen jälkeen vielä kahville terapeuttini kanssa. Minulla kesti jonkun aikaa rauhoittua ja palautua normaaliksi. Keskustelimme terapeuttini kanssa jatkostani. Hän on sitä mieltä, että minun olisi hyvä jatkaa psykoterapiassa. Olin tästä vähän yllättynyt, mutta lopulta kuitenkin samaa mieltä. Kahvien jälkeen lähdin Espooseen ystäväni luo. Menimme hänen koiransa kanssa metsälenkille, mikä oli oikein ihanaa.

Tämä viikonloppu on ollut aika tekemisentäyteinen. Perjantaina tapasin ystävääni. Kävimme syömässä, ostamassa valmistujaislahjan ja sitten menimme ryhmään. Sieltä menimme vielä Alppipuistoon kuuntelemaan sekä tanssimaan psykeä. Oli ihana päivä sekä ilta ja pääsin nukkumaan vasta klo 2.

Lauantaina oli darrainen olo (energiajuoma...) ja olimme menossa kaverimme valmistujaisiin. Myöhästyin n. puoli tuntia ja se oli ihan perseestä! En ole aikoihin ollut myöhässä, enkä muistanut miten ärsyttävää se onkaan. Valmistujaisissa oli kuitenkin mukavaa. Tapasin siellä pitkästä aikaa erästä vanhaa käyttökaveriani. Se ei ollut yhtään kiusallista, itse asiassa jopa ihan mukavaa. Valmistujaisista menimme vielä yhden kaverin luo, sieltä terassille limulle ja sieltä vielä ryhmään. Sen jälkeen olin jo aivan poikki ja menin kotiin.

Nyt on sunnuntai ja tuttuun tapaan lepopäiväni. Tavallisesti makaan koko päivän sohvalla ihan koomassa. Nyt kello on vasta vähän yli yksi ja olen jo aivan tylsistynyt. Haluaisin lähteä johonkin. Tämä on niin outoa! Voisikohan tämä johtua yhksinkertaisesti vain siitä, että nukun hyvin nykyään. Sen jälkeen kun aloitin Ketipinorit, en ole joutunut enää joka ilta taistelemaan tuntikausia saadakseni unta. En ole myöskään joutunut joka aamu taistella itseäni ylös. En muista milloin viimeksi olisin pystynyt heräämään ilman herätystä tai nousemaan heti herättyäni. Nyt minä pystyn ja se tuntuu ihan sairaan ihanalta! Olen tästä hyvin kiitollinen.

Ehkäpä minä teenkin tänään jotain...

Elossa!

Olen herännyt eloon! Siltä minusta nyt tuntuu. Aurinko paistaa, kesä tulee ja voin hyvin. Olen viime päivät syönyt terveellisemmin, enemmän hedelmiä ja vihanneksia. Olen myös alkanut taas kävellä eri paikkoihin. Maanantaina kävelin ryhmästä kotiin, eilen kävelin tunnin ryhmään ja tänään kävelen tunnin avohoitooni. Lisäksi tein eilen ja toissapäivänä suursiivouksen kotonani ja vaihdoin järjestystä. Olen paukuttanut musiikki ja tanssinut hikipäässä. Ihanaa!

Kyllä minun mielialani silti heittelee edelleen. Maanantaina olin tosi kyynisellä tuulella, mutta purin sitä ystävilleni ja oloni parani. Tänään tapaan pitkästä aikaa terapeuttiani ja suunnittelemme avohoitoni päättämisen. Rehellisesti sanottuna minua ei yhtään kiinnostaisi palata sinne enää. En halua, että vaivoin saavuttamani mielenrauha taas järkkyy. Toisaalta haluaisin kyllä antaa takaisin yhteisölle sitä mitä olen itse heiltä saanut. Noh, tänään selviää miten hoitoni päättyy.

On ollut tosi rentoa olla vaan, tehdä päivisin mitä huvittaa ja iltaisin käydä vertaistukiryhmissä ilman mitään kiirettä! Ryhmätkin ovat toimineet ihan eri tavalla nyt kun ei ole mitään muuta toipumispaikkaa. Eilenkin sain palaverista enemmän kuin olen aikoihin saanut. Sain vastauksia päätäni pyörittäneisiin asioihin kuin tilauksesta. Olen saanut myös pidettyä päivärytmini kunnossa ja herännyt joka aamu jo ennen herätystä.

Olen myös unohtanut nyt sen miehen. En haluaisi, enkä taida ollakaan hänelle enää vihainen. Tänään tapaankin hänet taas kotiryhmässäni.

Huomenna minulla on ensimmäinen käynti psyk.polilla. Sekään ei oikein jaksaisi enää kiinnostaa, kun kaikki on nyt niin hyvin. Noh, aion kuitenkin mennä sinne ja terapeuttinikin tulee mukaan.

Huomaa, että kun voi hyvin, ei ole niin paljon kirjoitettavaa. Ei kai siinä mitään!

I can't love myself when I'm fat

Perjantaina minulla oli aivan ihana fiilis heti aamusta lähtien. Aurinko paistoi, oli kivaa tekemistä tiedossa ja olin hyvin levännyt. Lähdin Auroran fysioterapeutille ja sain paikan koko kesän kestävään terapeuttisen liikkeen ja tanssin ryhmään. Sitten menin pankin kautta kotiin ja juttelin äidin kanssa puhelimessa, pitkästä aikaa iloisena. Kotona söin sekä laittauduin ja lähdin entisen avohoitoni tupareihin. Minua ei jännittänyt mennä sinne, mutta paikan päällä olin jotenkin tosi hätäinen. Tupareissa oli paljon tuntemattomia naamoja, mutta myös tuttuja. Oli kiva, mutta myös vähän kiusallista nähdä avohoidon henkilökuntaa pitkästä aikaa. Viime kerrasta olikin vierähtänyt melkein kaksi vuotta.

Tupareista menin tapaamaan ystäviäni ja menimme yhdessä ryhmään. Ryhmässä oli taas se mies, kenestä olen puhunut. Kun näin hänet, menin ihan helvetin tunteeseen. Olin ihan raivona, vaikkei hän ole tehnyt minulle yhtään mitään. Minun pääni sisällä hän on kyllä tehnyt, ensin sekoitti tunne-elämäni ja sitten hylkäsi minut. Vaikka tiedän, ettei hän oikeasti ole tehnyt niin, se tuntuu minusta niin todelta, etten voi olla muuta kuin vihainen hänelle. Vitutus kesti koko ryhmän ajan ja vielä sen jälkeenkin, vaikka kävikin eräs ihana yllätys. Olin päiväosastolla kertonut joillekin käyväni eräässä toveriseurassa ja että siitä on ollut minulle paljon apua. Sitten kuin johdatuksesta yksi heistä käveli ystävänsä kanssa samaan ryhmään missä minäkin olin. Se oli aivan ihana yllätys ja tulin siitä todella iloiseksi. Silti minua kuitenkin vitutti se mies.

Kiukuttelin vielä metrossa matkalla kotiin, kunnes rupesi vähän helpottaa. Päätin lähteä parin ystäväni kanssa vielä kaupungille, kun oli niin kesäinen ilma. Päädyimme Suomenlinnaan ja meillä oli tosi hauskaa. En muista milloin viimeksi olisin tullut niin myöhään kotiin. Alan niiin toipua!

Onkohan toipumisen ja hyvinvoinnin määrä kuitenkin vakio? Nimittäin nyt kun masennukseni alkaa helittää taas otettaan, pelkään, että eräs toinen ongelmistani nostaa päätään. Otimme perjantaina ystävieni kanssa yhteiskuvia ja kun näin ne, järkytyin syvästi. Näytin ihan hirveän lihavalta! Minä arvasin tämän!! Olen koittanut aina välillä ottaa itsestäni kuvia tarkistaakseni, miltä näytän. Olen myös kysellyt ystäviltäni olenko lihonnut, mutta kummatkaan eivät ole ilmeisesti kertoneet totuutta. Kuvat saivat mieleni ja itsetuntoni aivan maahan ja itseinho alkoi hiipiä seuraani. Ehkä senkin takia olin niin vihainen ryhmässä. Illalla ostinkin sitten vain omenan ja miniporkkanoita nälkääni.

Eilen olimme katsomassa erään ystävämme sirkusesitystä ja sitten menimme Maailma kylässä -festivaaleille. Olimme kaikki vähän villillä tuulella ja aluksi oli oikein hauskaa. Kuuntelimme live-musiikkia ja tanssimme. Pian alkoi kuitenkin vähän tylsistyttämään, etenkin kun koko ajan piti odottaa jotain tai etsiä joku jostain, jne. En pystynyt myöskään syömään festivaaleilla mitään, vaikka kävin kaikki kojut läpi. Mistään ei löytynyt mitään terveellistä. Kotona päädyin sitten kuitenkin syömään yli puoli kiloa karkkia... Tuli valvottua aika myöhään kun katselin Euroviisuja. Hyvä Ruotsi!

Tänään sunnuntaina olen nököttänyt vaan sisällä kotona. Tekisi ihan kauheasti mieli mennä tupakalle, mutten jostain syystä saa itseäni sinne. En halua, että kukaan näkee minua.

Osasto ohitse

Tänään oli viimeinen päiväni päiväosastolla. Olin koko päivän aika väsynyt ja lähinnä vain makoilin ryhmähuoneessa. Hyvästellessäni kaikki, minulle tuli hieman haikea olo, mutta kotona olin jo ihan perustunnelmissa. Nämä viimeiset päivät osastolla ovat olleet hieman puuduttavia ja olen ollut kärsimätön siirtymään jo eteenpäin. Tämä kuukauden osastojakso on kuitenkin ollut ihan täydellinen minulle. Sain rauhassa levätä ja kuntoutua, rytmit pysyivät, sain vertaistukea ja ruokaa, jne. En olisi muuta voinut toivoakaan. Vointini on kohentunut tässä ajassa huomattavasti ja olen paljon toimintakykyisempi kuin aloittaessani. Nähtäväksi jää miten tämä lähtee tästä taas eteenpäin.

Ensi viikolla palaan avohoitooni, mikä on ollut nyt kuukauden minun osaltani tauolla osastojakson ajan. Tapaan ensin terapeuttini ja sitten palaan yhteisöön. Sen jälkeen onkin enää vain kuukausi kunnes sekin hoito on vihdoin ohi. Aika jännittävää. Jatkan toki psyk.polilla. En vain yhtään tiedä millä tavalla tai intensiteetillä.

Tämä viikko on sujunut tähän asti aika mukavasti. Olen käynyt vertaistukiryhmissä ja ne ovat maistuneet. Näin maanantaina ja eilen ryhmässä sitä miestä kenestä olen aiemmin kirjoitellut. Maanantaina olin riemuissani hänen näkemisestään ja sain häneltä ihanan paljon huomiota. Eilen kotiryhmässä en saanut sitä yhtä paljon ja tulin surulliseksi. Ryhmä oli muutenkin aika synkkä ja loppuringissä pidimme vielä hiljaisen hetken kuolleen terapeuttini kunniaksi. Silloin tunteeni tulivat oikein kunnolla pintaan ja rupesin itkemään. Itkin pitkään, mikä tuntui jollain tapaa jopa hyvältä vaikka minulla olikin ihan kamala olo. Halailin muita ryhmäläisiä ja lähdin kotiin. Nyyhkytin vielä ratikassakin, mutta kotona olin jo rauhoittunut.

Pakkomielteeni tähän mieheen on kai hieman muuttanut muotoaan. Minä ikävöin häntä koko ajan, silloinkin kun näen hänet. Haluaisin häneltä koko ajan huomiota. Minun pitäisi olla hänen mielititetty ja kaikista rakkain ja tärkein. Jos ja kun en ole, tulen surulliseksi, vihaiseksi ja mustasukkaiseksi. Tuntuu kuin olisin riippuvainen hänestä, ihan yhtäkkiä, ja syytän siitä häntä. Sinä teit tämän minulle ja nyt hylkäät minut! Niin minä ajattelen, kun häntä katselen.

Taidan olla aika sekaisin... Minulla on muutenkin ollut tässä nyt viime päivät sellainen olo, että tekisi mieli laittaa ihan ranttaliksi! Tehdä tyhmiä valintoja, olla vastuuton ja impulsiivinen ja antaa tunteen viedä. Sabotoida itseäni! Juosta vaan niin kovaa kuin pystyy, eikä pysähtyä yhtään. Elämä tuntuu yhtäkkiä niin kauhean tylsältä ja ennalta-arvattavalta. Haluan kostaa hylkäämiseni! Kostan sen itselleni! En syö, en rakasta itseäni! Annan vaan mennä!

Huoh, no jos nyt en kuitenkaan... Annoin vaan ajatuksen hetken virrata. Harmi, että ajatukseni ovat tuollaisia. Ärsyttää kun tuntuu, että usein minun pitää lähinnä vain hillitä itseäni ja koittaa olla tekemättä sitä, mitä kaikista eniten haluaisin tehdä, koska niin on oikein. Miksi en halua asioita, mitkä tekevät minulle hyvää?

Onneksi laulaminen on ihanaa! <3

Cherish the Life We Have

Eilen sunnuntaina minun oli tarkoitus pitää tuttuun tapaani lepopäivä ja vain maataa koko päivä kotona. Tunsin oloni kuitenkin taas harvinaisen pirteäksi, enkä edes nukahtanut enää herätyskellon soitua, vaikka makoilinkin sängyssä vielä pitkään sen jälkeen. Söin aamupalaa ja kirjoittelin blogiani. Sitten ystäväni soitti minulle ja höpöttelimme niitä näitä (esim. miehistä) pitkään puhelimessa. Sovimme, että tapaamme myöhemmin ja menemme yhdessä meditaatio-ryhmään. Luin netistä keskusteluja aiheesta "nuori nainen ja vanha mies" ja pidin niitä hyvin mielenkiintoisina. Sitten kävin suihkussa, meikkasin ja menin ystävääni vastaan. Hän tuli luokseni kahville ja olimme kumpikin hyvin villillä ja levottomalla tuulella. Lähdimme ryhmään klo 18:30 maissa.

Meditaatio-ryhmä alkoi 20 minuutin hiljaisuudella. Olen ollut siellä ennenkin, tosin viime kerrasta oli jo pitkä aika. Olen viime aikoina karttanut kaikenlaisia mindfulnesseja ja meditaatioita, sillä olen ollut niin ahdistunut. Nyt kuitenkin halusin antaa sille mahdollisuuden, koska se on joskus kuitenkin auttanut minua paljonkin. Meditaation avulla olen saanut mm. jopa yhteyden sisäiseen lapseeni ja saanut selville, mitä se tarvitsee. Yleisesti ottaen olen kuitenkin kokenut mindfullnesin ja meditaation hyvin ahdistavina, kuten koin myös eilen. Minun oli vaikea olla paikoillani, olin hyvin levoton ja sydämeni hakkasi. Mieleni ei todellakaan rauhoittunut, saatika sitten tyhjentynyt, päin vastoin. Pakkomielteeni tästä aiemmin mainitsemastani miehestä oikein jylläsi mielessäni ja tuntui, että olisin voinut ratketa liitoksistani koska tahansa. Kestin kuitenkin koko 20 minuuttia ja sitten olikin jakojen vuoro. Rauhoituin kuunnellessani muita omien ajatusteni sijaan. Omalla puheenvuorollani sain oksennettua tilannettani sekä pakkomielteisyyttäni ja se rauhoitti minua entisestään.

Ryhmän jälkeen ystäväni olisi halunnut vielä hengailla, mutta minun oli mentävä kotiin. Kello oli jo paljon ja minulla oli ihan hirveä nälkä, kun en ollut pystynyt syömään kunnolla ennen ryhmää. Päästyäni kotiin, kirjauduin Facebookiin ja sain kuulla aivan karmivat suru-uutiset: toinen avohoitoni terapeuteista oli kuollut! En voinut uskoa sitä ja menin aivan hätään. Hän jäi pitkälle sairaslomalle tämän vuoden alussa, eikä palannut enää töihin, vaan retkahti n. kuukausi sitten. Hän teki (ilmeisesti tänä viikonloppuna) itsemurhan hirttämällä itsensä. Minua ahdisti ihan kamalasti kun mietin tätä ja hänen orvoksi jääneitä lapsiaan. Siitä ei ole montaa vuotta kun heidän äitinsäkin hirtti itsensä. Ihan hirveää! Olin syvästi järkyttynyt ja lopulta sain purskahdettua myös itkuun. Käteni menivät refleksinomaisesti ristiin ja rukoilin terapeuttini puolesta.

Tämä addiktio on ihan hirveä sairaus... Se on niin pienestä kiinni, eikä koskaan ole varmoilla! Jokainen addikti on vain yhden annoksen päässä vääjäämättömästä kuolemasta. Tämä nyt edesmennyt terapeuttini oli ollut jo vuosia puhtaana ja pitkään töissä päihdealalla. Muistan, kuinka itkin hänelle viime syksynä miten halusin lähteä käyttmään ja tappaa itseni. Hän lohdutti ja tuki minua ja olen tästä hänelle ikuisesti kiitollinen. Surettaa, etten ehtinyt sanoa sitä hänelle, vaikka uskonkin hänen tienneen sen. Tämä on niin kamalaa... Uutinen sai minut haluamaan taas entistä enemmän olla puhtaana ja etenkin elää!

Pakkomielteeni siihen vanhaan mieheen loppui tämän suru-uutisen myötä myös kuin seinään. Edesmennyt terapeuttini teki minulle siis vielä yhden palveluksen. Heräsin todellisuuteen ja mietin, että mitä helvettiä minä nyt oikein taas sekoilen. Nyt fokus sinne mihin se kuuluu, eli itseeni sekä omaan toipumiseeni!

RIP J.T. <3

Pakkomielle vaiko ihastus?

Nyt en ole kirjoittanut sitten keskiviikon ja paljon on kaikenlaista tapahtunut ja etenkin tunteita herännyt!

Helatorstaina heräsin hämmentävän pirteänä ja hyvinvoivana. Aamutoimet hoituivat kevyesti, mutta kun lähdin kotoa, olin jo ihan poikki. Menin erääseen päihteettömään tapahtumaan, missä oli paljon tuttuja. Siellä oloni oli ajoittain jopa aika kamala ja lähinnä vain istuin jossain ja ravasin röökillä. Näin tapahtumassa terapeuttinikin ja kun juttelimme, minun teki taas mieli itkeä. Tapahtuman jälkeen menin ystäväni luo yöksi. Sielläkin minulla oli aluksi vielä tosi kummallinen ja ahdistunut olo, mutta kun sain vihdoin syötyä, aloin voida vähän paremmin. Katsoimme Suomi-Tsekki-matsia jännittyneinä ja vittuunnuimme kun Suomi hävisi. Vasta kun kävimme nukkumaan, muistin, etten nuku vieraissa paikoissa kovin hyvin. Olin olettanut, että Ketipinoreiden avulla tätä ongelmaa ei olisi, mutta olin ikävä kyllä väärässä. Nukuin todella huonosti.

Perjantaiaamuna menin suoraan ystäväni luota päiväosastolle. Olin tosi väsynyt ja sain onneksi torkuttua aamuinfon jälkeen n. tunnin. Sitten tapasin taas osaston psykologia. Jatkoimme keskustelua tunteista ja opin uuden sanan: validointi. Se on mitätöimisen vastakohta ja sitä minun tulisi tehdä enemmän tunteitteni kanssa. Kävimme asiaa läpi parin esimerkin avulla ja keskustelu oli oikein mielenkiintoista. Ei asia ihan täysin uusi minulle ollut, mutta tarvitsen kyllä selkeästikin vielä harjoitusta.

Lounaan jälkeen kävimme kahden muun potilaan kanssa kävelyllä ja sitten vain rentouduimme, koska ahdistuksenhallintaryhmä oli taas peruttu. Osastolla oli leppoisa ja hyväntuulinen perjantaitunnelma. Huomasin saaneeni kaksi tekstiviestiä, joista toinen oli tullut jo keskiviikkona. Se oli kotiryhmäläiseltäni, se jolla oli viime viikolla vuosipäivät. Viestittelimme kauniita sanoja puolin ja toisin, ja kun olin jo bussissa matkalla sossusta kotiin, hän lähetti minulle hyvin hämmentävän viestin. Hän kirjoitti, että olen todella ihana nainen ja että jos hän olisi 25 vuotta nuorempi, hän tekisi mitä vaan päästäkseen suosiooni romanttisessa mielessä. Siis apua! Käteni suorastaan lensi suuni eteen ja hämmennyin niin paljon, että rupesin repeilemään itsekseni bussissa. Minun oli pakko soittaa heti eräälle ystävälleni ja kun pääsin kotiin, luin hänelle kaikki viestit. Hän yhtyi hämmennykseeni ja olin neuvoton, että miten vastaisin miehelle. Sillä välillä kun mietin, hän lähettikin viestin, jossa paihoitteli aiempaa viestiään. Vastasin hänelle lopulta, että suhtaudun häneen isällisesti. Seuraavien viestien perusteella sain kuvan, että hän vähän pettyi ja tämä harmitti minua.

Näiden viestien jälkeen olenkin sitten ollut aivan sekaisin! Tunteiden kirjo on vaihdellut vihasta euforiaan, katkeruudesta ihastukseen, surusta iloon. Olen taas saanut huomata, miten kipeä olen vieläkin tällä elämän osa-alueella. Heti kun saan vähänkin hyväksyntää mieheltä ja etenkin itseäni vanhemmalta, olen aivan myyty. Vaikka tiedän, etten ikinä voisi olla itseäni yli 35 vuotta vanhemman miehen kanssa, minusta tuli heti aivan pakkomielteinen, kun sain häneltä hyväksyntää. Samalla minussa heräsi voimakas miellyttämisen tarve. En haluaisi, että hänellä on paha mieli ja haluaisin enemmän kuin mitään muuta antaa hänelle hyvän mielen ja sen mitä hän haluaa. OH, sairasta... Minua rupesi jälkeenpäin kaduttaa, että hoidin viestit niin asiallisesti, vaikka teinkin oikein. Illalla menin ystävieni kanssa vertaistukiryhmään, sieltä kahville ja sitten kotiin.

Lauantaina nukuin vähän pommiin, mutta kerkesin hyvin toveriseurani piirikokoukseen ennen klo 12. Olin kokouksessa hyvin levoton ja pakkomielle tästä vanhemmasta herrasmiehestä riivasi minua. Lähetin hänelle viestiä koskien ryhmämme ostoksia, mitkä tein ja tilinumeroni, että saisin rahat niistä takaisin. Vaihdoimme puolin ja toisin muutaman viestin ja yhdessä niistä mies kertoi ehkä menevänsä illalla yhteen ryhmään. Minun oli sitten tietenkin myös päästävä tähän ryhmään. Piirikokous kesti klo 15 asti, minkä jälkeen menin kotiin syömään ja odottelemaan ryhmään lähtöä. Menin sinne klo 18 jälkeen ja matkalla minua jännitti ihan hirveästi. Mies ei kuitenkaan ollut siellä ja olin hyvin pettynyt. Tunsin itseni tyhmäksi ja minun teki mieli itkeä. Pakkomielle ei kuitenkaan jättänyt minua rauhaan ja olin koko ryhmän ajan hyvin levoton ja ahdistunut. En pystynyt keskittymään ja mietin vain tätä miestä. Ryhmän jälkeen soitin ystävälleni ja kerroin, että haluan lähettää miehelle jonkun tunnustusviestin. Ystäväni sai minut kuitenkin lupaamaan, etten tekisi niin ja menin vain kiltisti kotiin. Kotona otin Ketipinorit ja rauhoituin. Tyydyin syömään karkkia ja menemään aikaisin nukkumaan.

En tajua mikä vanhemmissa miehissä oikein kiehtoo minua! Onko kyseessä joku isäongelma? Vai ovatko vanhemmat miehet vain niin paljon viehättävämpiä? Ovathan he paljon itsevarmempia, nöyrempiä, rauhallisempia, viisaampia ja karismaattisempia. Ainakin minun mielestäni. En ole aikoihin tuntenut minkäänlaista vetoa omanikäisiini miehiin. He tuntuvat minusta ihan pikkupojilta ja tuntisin itseni jopa vähän pedariksi, jos katselisin heitä. Tämä on niin epäreilua! 60-vuotias on yksinkertaisesti vain aivan liian vanha... Kaiken lisäksi en ole varma olisinko häneen edes ihastunut, jos hän ei olisi vihjaillut mitään. Minä ihastun nimmittäin aika harvoin, oikeastaan vain silloin kun toinen osapuoli vihjailee kiinnostuksestaan ensin. Haluaisin niiin lähettää tälle miehelle jonkin viestin! Minulla on ikävä häntä. Minua hävettää koko tämä juttu!

Ainut hyvä puoli tässä on se, että olen saanut pakkomielteestäni/ihastuksestani hirveästi energiaa. Olen ollut perjantaista lähtien hyvinkin elossa ja enemmän taas oma itseni. Tuntuu, kuin olisin saanut pääni pitkästä aikaa pois paksusta sumusta. Kaikella on siis puolensa.

Kauhu

Tänään päivä alkoi apeasti ja voimattomasti. Raahauduin päiväosastolle ja söin siellä aamupalan. Minulla oli keskustelu oman työntekijäni kanssa heti aamuinfon jälkeen ja se vähän piristi. Kävimme vielä läpi eilistä psykologin tapaamista ja siellä tapahtunutta tunnereaktiota. Sain työntekijältäni mukaan joitan tunnelappuja vastaavanlaisia tunnereaktioita varten.

Sitten oli vuorossa psykoedukatiivinen ryhmä ja jatkoimma eilisellä aiheella eli jämäkkyydellä. Olin aika hiljainen, enkä osallistunut niin paljon kuin eilein. Olin vähän säikky kun miehet innostuivat keskustelusta niin, että heidän äänenvoimakkuutensa nousivat ja he puhuivat osittain toistensa päälle. Voimani eivät riittäneet mitenkään kilpailemaan puheenvuorosta ja siksi olinkin niin hiljainen. Jossain kohtaa vieressäni istuva mies demonstroi jotakin suurin liikkein ja sohi käsillään aivan minun läheltäni. Se sai minut jähmettymään aivan paikoilleen.

Lounaan jälkeen oli psykofyysinen ryhmä. Minulla oli todella voimaton olo ja pelkkä seisominenkin ja venyttely tuntuivat raskailta j epämukavilta ja saivat sydämeni hakkaamaan. Muuten pidin kyllä ryhmästä.

Eräs päiväosaston miespuolinen potilas oli tänään todella vihaisella ja kiihtynyneellä päällä. Syystä en ole ihan varma, ilmeisesti hän ei ollut tyytyväinen uloskirjauspäiväänsä. Hänen vihaisuus ahdisti ja jopa vähän pelotti minua ja olin hyvin varovainen hänen läheisyydessään. Välttelinkin sitä parhaani mukaan.

Kahvien jälkeen menin kaupan kautta kotiin. Kotona juttelin n. tunnin pitkästä aikaa kummini kanssa puhelimessa. Minä jostain syystä aina vitkuttelen hänelle soittamista, mutta kun vihdoin saan sen aikaseksi, hänen kanssaan on aivan ihanaa rupatella. Puhelun jälkeen tiskasin, tein ruokaa, söin ja laitoin vähän meikkiä. Siinä lomassa ja jälkeen myös lauloin ja se tuntui taas ah, niin ihanalta! Naapuri-parat...

Klo 17:30 lähdin kotiryhmään. Minua jännitti taas mennä sinne, vaikka olinkin innoissani. Ryhmässä oli ihanan vähän ihmisiä ja tunnelma oli hyvin rauhallinen ja avoin. Viime viikon päivänsankarimme ei vaan ikävä kyllä ollut paikalla ja se harmitti minua. Tunnen oloni niin turvalliseksi hänen läsnäollessa. Otin puheenvuoron ja sen lähestyessä minua alkoi jännittää tosi paljon. Sydämeni hakkasi ja kasvojani kuumotti. Koitin hengitellä syvään ja puhua hyvin rauhallisesti. Puheenvuoroni jälkeen jäi taas sellainen fiilis, etten sanonut puoliakaan siitä mitä minun piti sanoa ja että saikohan kukaan mitään selvää ja että ymmärsiköhän kukaan mitä tarkoitin.

Ryhmän loppupuolella minulle alkoi nousta eräs tuttu tunne. En osaa vieläkään nimetä sitä, mutta muistan sen jo kaukaa lapsuudestani. Olen nyt viime aikoina ruvennut tuntemaan sitä vuosien tauon jälkeen yhä enemmän. Laitoin silmäni kiinni, hengittelin syvään ja koitin tunnustella tunnetta. Se tuntui inhottavalta, ahdistavalta, epämukavalta ja etovalta. Se ei mielestäni kohdistunut mihinkään tiettyyn kohtaan kehossani, vaan ikään kuin velloi sekä sisälläni että ympärilläni. Se tuntui myös paksulta, tylpältä ja pyöreältä. Kai? Tunne ei ollut kovin voimakas tai hallitseva, mutta sain oloni kuitenkin inhottavaksi ja epämukavaksi.

Ryhmän jälkeen eräs pidempään puhtaana ollut mies (joka on monesti aiemminkin jakanut minulle kokemustaan) tuli kysymään minulta, että mikä minun on. Sanoin etten tiedä, masennus kai. Hän kyseli vielä jotain lisää ja sanoi ehkä tietävänsä mikä minulla on. Hän uteli, nyt erään toisenkin miespuolisen toipujan kanssa edelleen ja myös ehdotti minulle jotain tapaa millä voin jotainjoitainjotain, en muista enää mitä. Huomasin siinä kohtaa olevani jo niin ahdistunut, etten ymmärtänyt enää mitään. Liinat menivät kiinni ja aloin taas tuntea sitä tuttua paineen ja pakokauhun tunnetta, mikä sanoi "LIIKAA LIIKAA LIIKAA!" Onneksi sain verukkeen poistua paikalta viemällä vesikannut paikoilleen, eikä mies enää palannut asiaan.

Matkalla kotiin äiti soitti minulle ja juttelin hänen kanssaan koko kotimatkan. Minua ahdisti ihan kamalasti, mutten halunnut kertoa sitä äidille. Juttelimme vain niitä näitä ja vaihdoimme vähän kuulumisia. Kun lopetin puhelun, minulla oli ihan kamala olo. Minun teki ihan hirveästi mieli itkeä, mutta itku ei vaan tullut. Tuntui samalta, kuin olisi juuri aivastamassa, mutta sitten aivastus ei tulekaan. Otin ilta-Ketipinorit ja aloin kirjoittamaan tätä, mikä on rauhoittanut minua hyvin paljon. Nyt en tunne taas enää oikein mitään muuta kuin väsymystä...

Ti 12.5.2015

Tänään oli vaikea nousta sängystä ylös (kuten joka aamu), mutten ollut aamulla niin väsynyt kuin yleensä. Ehkä Ketipinorin ottaminen vähän aiemmin illalla auttoikin. Pystyin jopa juttelemaan päiväosaston aamupalapöydässä.

Aamuinfon jälkeen tapasin osaston psykologia oman työntekijäni kanssa. Hän oli lukenut tietojani ja rupesi selostamaan miten hän uskoo minun toimivani tunteitteni kanssa. Hän puhui paljon ja välillä myös kyseli minulta jotain. Aluksi olin hyvin kiinnostunut, mutta jossain vaiheessa minua rupesi ahdistamaan. Olin hämmentynyt, en pysynyt perässä ja aloin tuntea hirveää painetta. Yhtäkkiä kurkkuani alkoi kuristaa ja kyyneleet nousivat silmilleni. Ei mennyt kauaa, että olin aivan pihalla ja kun psykologi sekä työntekijäni kyselivät minulta jotain, hoin vain kädet naamallani, etten ymmärrä mistään mitään. Tässä kohtaa kyyneleet valuivat jo naamallani ja minulla oli tuttu pakokauhu päällä. Tilanne oli niin ahdistava, että halusin vain äkkiä karkuun omiin oloihini. Olin ihan sykkyrässä ja psykologi kehotti minua nojaamaan tuoliini ja hengittelemään syvään toinen käsi mahani ja toinen rintani päällä. Kyyneleet valuivat paidalleni ja tunne liikkui lämpimänä pitkin kehoani. Ensin rinnassani, sitten niskassani ja lopulta käsivarsissani. Sitten en tuntenut lämöä enää ja aloin rauhoittua. Jalkani vispaus hidastui, katseeni tarkentui ja pystyin kohdistamaankin sen taas muiden silmiin. Lihakseni alkoivat rentoutua ja tunsin helpotuksen tunteen.

Tämä tunne, minkä kävin läpi oli kauhu. Sen sai aikaan niinkin mitätön asia, kuin se, etten ymmärtänyt tarkalleen mitä minulle sanottiin ja luulin tehneeni jotain väärin. Yritin sinnitellä niin kauan kunnes en jaksanut enää, ja silloin olisin automaattisesti halunnut lähteä omiin oloihini tunnetta karkuun. Sen sijaan otinkin sen vastaan. Olin aika hämilläni tapahtuneen jälkeen ja helpotukseen tunnetta seurasi kauhea väsymys. Olisin voinut kirjaimellisesti nukahtaa siihen paikkaan. Psykologi selitti minulle vielä jotain lopuksi, mutta iso osa meni ohi, kun olin niin väsynyt. Vilkuilin kelloa ja tajusin, että ajantajuni oli mennyt ihan täysin. Oli kulunut jo tunti siitä kun aloitimme. Menin tapaamisen jälkeen suoraan tupakalle ja poltin kaksi röökiä putkeen. Mietin tapahtunutta ja ihmettelin niin voimakasta reaktiota jostain niin mitättömästä ärsykkeestä. Tunsin suurta myötätuntoa sisäistä lastani kohtaan. Hän tosiaan pelkäsi kuollakseen virheiden tekemistä.

Olin koko loppupäivän tosi väsynyt. Meillä oli päiväosastolla vielä psykoedukatiivinen ryhmä jämäkkyydestä sekä musiikkiryhmä. Pidin niistä kummastakin oikein paljon.

Päivän päätyttyä menin kotiin ja luin ystävältäni lainaamaani kirjaa. Se vaikuttaa tähän asti aivan ihanalta Jossain vaiheessa eräs ystäväni soitti ja puhuimme puhelimessa jonkin aikaa. Olin mielestäni tosi negatiivinen ja väsynyt. Väsynyt kyllä olinkin, hädin tuskin sain pidettyä silmiäni auki. Minun oli tarkoitus mennä illalla vielä improilemaankin eräiden tuttujeni kanssa. Puhelun jälkeen kuitenkin nukahdin sohvalle ja heräsin aivan liian myöhään. Tuli kauhea hätä ja syyllisyys, että jouduin perumaan menon ihan viime tingassa. Samaan aikaan olin jollain tapaa myös helpottunut, että tällainen vahinko kävi. Olin stressannut improilua jo muutaman päivän, enkä olisi millään tänään sitä jaksanutkaan. Lähetin kummilleni viestiä etten pääse ja hän oli onneksi ihanan ymmärtäväinen.

Alan kyllä olemaan todella kyllästynyt tähän hirveään väsymykseen. En jaksa tehdä mitään, enkä jaksa antaa itsestäni mitään. Se harmittaa minua ja tuntuu, että tuotan kaikille koko ajan pettymyksiä sen takia. Toisaalta en kyllä voi tälle mitään... Ja varmasti tämä menee jossain vaiheessa ohi. Pelkään vain, että ystäväni ovat unohtaneet minut siihen mennessä. Eivät he niin tee! Minä oikein pidän heitä?? Ja annoinhan minä tänään itsestäni paljonkin päiväosastolla. Olen tehnyt tänään paljon oman toipumiseni ja hyvinvointini eteen. Muuhun ei oikein nyt vaan riitä energiaa. Kai se on niin...

Ma 11.5.2015

Tänään minulla oli koko aamupäivän tosi kurja olo. Olin väsynyt, ahdistunut, uupunut, haluton, onneton ja masentunut. Kehoni raahautui eteenpäin, mutta sieluni tuntui tyhjältä ja kuolleelta. Söin päiväosaston aamupalalla paljon. Huomasi, etten ollut viikonloppuna syönyt taaskaan oikein kunnolla. Kun minulla oli keskustelu oman työntekijäni kanssa, kerroin huonosta voinnistani. Hän ehdotti minulle osaston psykologin tapaamista ja suostuin. Tapaan häntä jo huomenna. Keskustelun jälkeen menin rentoutusryhmään ja vaivuin siellä horrosmaiseen puoliuneen. Lounaan jälkeen oli keskusteluryhmä teologin kanssa. Puhuimme siellä lääkityksestä sekä uniongelmista ja piristyin vähäsen. Tauolla juttelimme muiden potilaiden kanssa vielä lisää ja mieleni virkeni entisestään.

Päivän jälkeen lähdin tapaamaan ystävääni hänen uuteen kotiinsa. Oli tosi mukava jutella vaan ihan rauhassa ja hänen asuntonsakin oli oikein ihana. Tämä ystäväni on yksi myötätuntoisimmista ihmisistä jonka tunnen. Sain häneltä lähtiessäni vielä pari kirjaa lainaksi ja olin aivan innoissani! Aloitin toisen lukemisen heti ratikassa matkalla kotiin.

Kotona tiskasin, viikkasin kuivuneet pyykit kaappiin ja söin. Sitten innostuin laulamaan ja tällä kertaa se sujui ihan hyvin. Ja ai ETTÄ siitä tuli hyvä olo! Samalla kun laulelin, katsoin jääkiekkopeliä TV:stä. Muistin, että se olisi alkanut vasta klo 21, mutten silti onneksi missannut matsista mitään merkittävää. Peli oli taas hyvin jännittävä. Laulusta tullut euforia ja matsin jännittäminen saivat minut vähän ylikierroksille. Käteni tärisivät kun kirjottelin puhelimella viestejä ja irrotin Ketipinorit levystään. Otan iltalääkkeeni tästä lähtien jo klo 20. Tämä siksi, etten ehkä olisi niin pöhnässä aamuisin.

Nyt menen vielä suihkuun, syön iltapalaa ja jatkan uuden kirjan lukemista!

Su 10.5.2015

Taas yksi hyvin koomainen sunnuntai.

Tipahdin eilen illalla sohvalleni Whitney Houstonit korvillani ja nukuin siinä koko yön. En mielestäni heräillyt edes aamulla ollenkaan, vaan vasta klo 11, jolloin myös nousin. Tai noh, nousin ja nousin... Pysyin sohvalla, otin läppärin syliini ja rupesin mussuttamaan eilisiä karkkejani. Siinä olinkin sitten taas monta tuntia. Söin jossain välissä ruokaa ja laitoin pyykit koneeseen. Sitten huomasinkin, että pyykinpesuaine oli loppu. Vittu. Ja tietenkin pyhäpäivänä. Inhoan pyhäpäiviä! Ihmiset ovat liikkeellä, mutta kaikki on kiinni. Minulla ei ollut enää yhtiäkään puhtaita alusvaatteita, joten minun oli saatava pestyä pyykit tänään. Menin takaisin sohvalle. Minua väsytti ihan kamalasti ja otin pienet nokoset. Heräsin siihen kun ystäväni yritti soittaa. En jaksanut vastata. Lähdin Ärrälle metsästämään pyykinpesuainetta, mutta eihän siellä tietenkään sitä ollut. Hyppäsin ratikkaan ja menin keskustaan kauppaan. Matkalla häpesin itseäni. Minulla oli tummat silmänaluset, ei meikkiä, likainen tukka, verkkarit ja lenkkarit. En olisi yhtään halunnut olla ihmisten ilmoilla, mutta minun oli saataava pyykit pestyä. Ostin pesuainetta sekä vaihteeksi herkkuja ja lähdin kotiin. Ratikkapysäkillä sattui seistä. Oli tosi voimaton ja epämukava olo. Kotona laitoin pyykit pyörimään ja jatkoin makoilua. Lähetin ystävälleni viestin, että voisinko soittaa hänelle huomenna, sillä olen tänään liian koomassa jutellakseni.

Aika mitäänsanomaton päivä. En ole avannut sälekaihtimiakaan kunnolla koko päivänä. Mitään sen kummempia tunteita ei ole tullut, tyhjä olo vain koko päivän. Hyvä, että tämä päivä on pian ohi. Huomenna on taas päiväosastoa, jee!

La 9.5.2015

Nukuin viime yönä melko levottomasti. Heräilin pitkin aamua ja näin painajaisia. Kun kello soi, oli vaikea nousta ylös ja torkuttelinkin aika pitkään. En aina edes tajunnut, että herätyskelloni huusi ihan täysillä.

Kun vihdoin nousin, olin yllättävän energinen. Hampaiden pesu, suihkussa käynti ja aamupalan teko hoituivat kevyesti. Kun oli meikkaamisen vuoro, alkoi uuvuttaa. Pääsin lähtemään kuitenkin hyvissä ajoin. Ostin kukkia sekä äidille että ystävälleni hänen vuosipäivälahjakseen. Ostin kortit sekä nostin 20 € pikkusiskolleni synttärilahjaksi. Sitten menin äidille. Vietimme siellä äitienpäivää sekä pikkusiskoni syntymäpäiviä lounaan ja kakkukahvien merkeissä. Paikalla olivat minä, äiti, pikkusisko, isoveli ja hänen tyttöystävänsä, mummi, täti ja hänen miesystävänsä, eno vaimoineen sekä tietenkin Rico-koira. Volyymit olivat ajoittain aika korkealla. Minua ahdisti yllättävän vähän, mutta olin tapani mukaan melko vetäytynyt ja hiljainen. Ehkä minun oli helpompi olla, kun tiesin tarkalleen lähtöaikani. Yleensä sellaista ei ole ja silloin minulla kuluu hirveästi energiaa vatkaamiseen, että milloin kehtaan lähteä, vaikka kuinka ahdistaisi. Tarjoilut olivat hyviä, ei vaan tehnyt oikein mieli syödä. Äiti huomautti, etten näytä oikein hyvinvoivalta. Hän oli oikeassa, sillä olinkin aika romuna. Oli sellainen puolikuntoinen olo, vaikka kurkkuni ei enää ollutkaan kipeä. Äiti sanoi, että näytän jopa vähän krapulaiselta, mutta vakuutti uskovansa etten ole. Hän arveli erilaisuuteni johtuvan uudesta lääkkeestäni (ketipinor) ja oli myötätuntoinen. Itse asiassa hyvinkin myötätuntoinen. Ehkä hänkin on jo kerennyt sulatella tätä kaikkea omalta osaltaan.

Klo 16 menin Kallioon ystäväni vuosipäiville. Oli ihanat päivät, en vaan ollut oikein läsnä. Olin yhä enemmän romuna, enkä enää erottanut oliko se henkistä vai fyysistä vai kumpaakin. Sitten yksi kaverini sanoi jo toistamiseen, että näytän "hyvinvoivalta". Huoh, on se jännä miten kohteliaisuudesta voikaan vittuuntua. Viime kerralla en myöskään voinut hyvin, päinvastoin, ja tuntuu että hän joko vittuilee tai vähättelee minua. Tai sitten hän ei vaan tunne minua yhtään. Tai sitten minä vaaan näytän hyvinvoivalta vaikka olisin kuinka paskana.

Kun lähdin ryhmän jälkeen kotiin, minulla oli ihan kamala olo, nyt ehkä enemmän henkisesti kuin fyysisesti. Mitään erityistä syytä siihen ei taaskaan ollut. Tuntuu, että siitä on tullut ennemmin sääntö kuin poikkeus, että voin huonosti viikonloppuisin. En yhtään tiedä miksi, mutta tämä on jo ties kuinka mones viikonloppu putkeen, kun olen ihan paskana.

Kotona otin ketipinorin ja katsoin lätkämatsia. Suomen voitto ja oma rauha vähän piristivät minua. Sitten yritin laulaa, mutta siitä ei taaskaan tullut mitään. Ahdisti ja nälätti ja lähdin kaupppaan. Kaupassa käynti oli ahdistavaa ja minulla taisi olla pienet pelkotilatkin päällä, En ole varma, kun en vielä oikein kunnolla tunnista niitä. Ostin taas pizzaa ja karkkia, hyvä minä.

Kylläpäs nyt valitan! Minulla on muuten ollut nyt monta päivää elohiiri vasemmassa rintalihaksessani. Tai niin ainakin luulen. Olen kerennyt kyllä jo vainotella että minulla on rytmihäiriöitä, veritulppa, sydänlihastulehdus tms. Toivotaan, että se on vain elohiiri!

Nyyh, haluaisin lukea, mutta keskittyminen ei tunnu nyt riittävän...

Pe 8.5.2015

Tästä lähtien taidan ihan suosiolla kirjoittaa otsikoksi vain päivämäärän, kun en tunnu keskivän mitään fiksumpaakaan.

Tänään oli aika kiva päivä. Heräsin taas jostain syystä ennen herätystä, enkä nukahtanut enää kunnolla uudestaan. En ollut kuitenkaan niin väsynyt päiväosastolla kuin olen viime päivinä ollut, johtuen varmaan siitä, että olin eilen koko illan kotona. Tänään minulla oli osastolääkärin kanssa tapaaminen. Emme lyöneet lukkoon vielä mitään tarkkaa lopetuspäivää, mutta uloskirjaus on kuitenkin tämän kuun lopussa. Ennen lääkäriä oma työntekijäni antoi minulle monistepinon, missä oli otsikkona 'epävaakaa persoonallisuushäiriö'. Säikähdin otsikkoa ja minua rupesi ahdistamaan aika paljon. Mainitsin tämän työntekijälleni ja hän painotti ennemmin monisteiden tunteidenhallintakeinoja. Päivämme päättyi poikkeuksellisesti jo klo 12, minkä jälkeen menin kotiin.

En kerennyt olla kauaa kotona kunnes hyvä ystäväni soitti. Olin ajatellutkin häntä aamupäivällä ja sovimme, että tapaamme. Lähdin sossuun lähettämään toimeentulotukihakemusta ja sieltä menin Sokokselle kosmetiikkaostoksille. Sieltä menin apteekkiin ja sitten Sörnäisiin tapaamaan ystävääni. Olin jo metrossa ihan poikki ja meidän oli tarkoitus mennä vielä Kallio Kukkii -festivaaleille. Kassini painoi kauheasti ja minulla oli hirveä nälkä. Kiertelimme ja kaartelimme pitkin Kalliota, mutta mistään ei kuulunut musiikkia. Lopulta menimme Karhupuistoon syömään eväitämme. Sieltä menimme taas Sörkkään paria kaveria vastaan ja sieltä yhdessä Töölön lahdelle kuuntelemaan yhtä bändiä. Nyt tätä kirjoittaessani en yhtään ihmettele että olen tällä hetkellä ihan romuna! Lopulta menimme vielä ryhmään. Siellä minua kuumotti ja kirveli poskiani sekä korviani ihan hirveästi ja olinkin ihan punainen. En tiedä oliko aurinko polttanut vai mikä minun oli. Ryhmän jälkeen juttelin vielä hetken ystäväni kanssa ja menin namipussin kanssa kotiin.

Kotona pestessäni kasvojani ja tehdessäni iltapalaa, huomasin, että minua tärisytti. En tiedä yhtään mistä se johtui, lienenkö vaan taas niin poikki, että olen ihan hapoilla. Tuli mentyä kyllä aivan yli jaksamiseni tänään. Sattuu hartioihin, niskaan, selkään, keuhkoihin ja kurkkuun. Kurkkuni on kipeytynyt tänään entisestään. Minua on hikoiluttanut oudosti koko päivän ja olen ollut jo monta päivää aika kylmissäni. En tosiaan tiedä olenko tulossa kipeäksi, vai olenko vaan niin poikki, vai onko tämä kenties allergioiden aiheuttamaa. Lääkäri määräsi minulle tänään lisää Ataraxeja, joten ehkä se selviää pian. On vain niin vaikea sanoa sille minun  ystävälleni ei! Hän tykkää mennä ja tehdä ja pelkään, että jos en mene ja tee hänen kanssaan, niin hän hylkää minut. Se on hyvin epätodennäköistä, mutta on silti tosi vaikea sanoa hänelle ei. Lisäksi vainottelin taas vähän väliä, että nyt olen liian tylsä ja nyt olemme etääntyneet liikaa ja nyt hän ei enää pidä minusta, kun olin vähän jäässä, enkä keksinyt koko ajan puhuttavaa. Miten voin ajatella näin yhdestä parhaimmista ystävistäni?? Että hän hylkäisi niin helposti??

Nyt olen kyllä aivan romuna! Ja kurkkuun sattuu tosi paljon. Miksi, oi miksi en ostanut jäätelöä kaupasta kun kävin siellä?

keto

Voi hitsi nämä minun otsikot on kyllä luovia...

Eilen oli pitkä päivä. Olin klo 14 asti päiväosastolla ja sieltä menin suoraan A-klinikalle verkostopalaveriini. Siellä oli minun lisäkseni A-klinikan työntekijäni, sairaanhoitaja, lääkäri, opiskelija, jälkikuntoutuksen työntekijäni sekä terapeuttini. Matkalla palaveriin minua jännitti ja paikan päällä ihmispaljous vähän ahdisti. Vaikka olinkin hyvin otettu siitä, että minua oli auttamassa niin moni, tunsin oloni hieman kiusaantuneeksi. Kun terapeuttini puhui hyvästeistä avohoidossani, rupesin pitkästä aikaa itkemään. Olin itkenyt viimeksi yli viikko sitten kun puhuin hänen kanssaan puhelimessa. Terapeutillani on jokin ihme voima minuun. Hänen seurassaan tunteeni uskaltavat tulla pintaan ja voimakkaasti. Hän on ollut terapeuttini kuitenkin jo puolitoista vuotta ja luotan häneen täysin. Ilmiö on melko samanlainen kuin lapsena äitini kanssa. Minun ei joskus tarvinnut kuin nähdä äitini ja rupesin itkemään tietämättä siihen välttämättä syytä. Olen usein tuntenut myös olevani terapeuttiini yhtä riippuvainen kuin äitiini pienenä. Tulevat hyvästit hänen kanssan surettavat minua niin paljon, etten pysty ajattelemaan asiaa. On niin vaikea ymmärtää, että ihminen joka tuntee minut niin hyvin ja kehen luotan niin täysin, yhtäkkiä vain katoaa elämästäni.

Itku loppui kun olin jonkin aikaa seissyt yksin bussipysäkillä. Menin kaupan kautta kotiin ja soitin takaisin isälleni. Hän pyysi minua kääntämään yhden sähköpostiviestin ja tein sen pikaisesti. Söin, meikkasin ja lähdin kotiryhmääni. Siellä oli erään ryhmäjäsenemme 25-vuotis vuosipäivät. Oloni ei ollut kummoinen sinne mennessäni, mutta pian juhlan tunnelma tarttui minuunkin. Ryhmään osallistui yli 70 ihmistä ja minulla oli vetovuoro. Minua jännitti ihan kamlasti, vaikka en ollutkaan huomion keskipiste. Sähläsinkin jonkin verran, mutta monet onneksi kehuivat ja kiittelivät palvelustani. Vuosipäivät olivat kyllä aivan ihanat ja huone oli täynnä rakkautta! Tämä mies, jonka raittiutta juhlimme, on myöskin aivan ihana. Hänestä on tullut minulle hyvin tärkeä. Hän on minulle melkein kuin toinen isä ja tunnen jotain selittämätöntä häntä kohtaan. En siis tunnista tätä tunnetta, mutta se tuntuu ainakin lämpimältä, iloiselta ja ujolta. Tunne on tuttu lapsuudestani, mutten tuntenut sitä omaa isääni kohtaan, ainakaan muistaakseni. Ryhmän jälkeen taivas oli kauniin punainen, mikä teki tunnelmasta vieläkin taianomaisemman. Hyvästellessämme päivänsankari sanoi minua rakkaaksi ja minäkin häntä. Nytkin kun muistelen tätä, vatsanpohjaani kutittelee lämpimästi. Täytyy vielä tarkentaa, ettei tässä tunteessa ole mitään seksuaalista, vaan se on hyvinkin lapsenomaisen viaton. Olen kyllä niin kiitollinen toiverisaurastamme ja kotiryhmästäni!

Pääsin eilen myöhään kotiin ja tänään minua on väsyttänyt ihan kamalasti. Heräsin muutenkin jo joskus klo 6 jälkeen enkä saanut enää unta. Pötköttelinkin tänään melkein koko päivän päiväosastolla. Onneksi kävimme sentään luontokävelyllä. Kun minulla oli keskustelu oman työntekijäni kanssa, tipahdin yllätyksekseni hetkeksi lapsentilaan ja pääsin kosketuksiin sisäisen lapseni pelon tunteisiin. Tipahdus ei ollut yhtä voimakas kuin ne ovat terapeuttini kanssa, mutta olin yllättynyt, että se ylipäätään pääsi tapahtumaan jonkun muunkin kanssa. Oli hyvä huomata, että luottamukseni uuteen työntekijään voi syntyä näinkin nopeasti.

Kotiin päästyäni kävin heti tiskivuoren kimppuun. Olin päättänyt, että tänään tiksaan sen vaikka mikä olisi. Siinä meni yli puoli tuntia, mutta sain kuin sainkin vuoren vihdoin hoidettua. Lisäksi siistin kotiani ja tein jopa ruokaa. Hyvä minä!! Nyt olen ihan rättiväsynyt ja katselen telkkaria sohvalla makoillen sekä odotellen, että pääsen nukkumaan.

P.S. Kurkku ollut koko päivän vähän ärtynyt... Toivottavasti en ole tulossa kipeäksi!

mati

Minulla oli jo eilen kauhea hinku tulla tänne kirjoittamaan, mutta koska tulin niin myöhään kotiin, en millään jaksanut. Olen ollut eilen ja tänään aika vähän yskin, mikä on tehnyt todella hyvää yksinäisen viikonlopun jälkeen.

Maanantai alkoi tapaamalla A-klinikan työntekijääni. Tämän tapaamisen piti olla viimeinen ennen hänen eläkettään, mutta tapaammekin vielä huomenna verkostopalaverissani. Ostin hänelle läksiäislahjaksi konvehtirasian sekä kortin ja siitä tuli hyvä mieli.

Tapaamisen jälkeen palasin taas päiväosastolle. Osallistuin päivän toiseen ryhmään, mikä oli keskusteluryhmä teologin kanssa. Kun vaihdoimme ensin kuulumisiamme, samaistuin niin paljon, että teki mieli itkeä. Oli niin helpottavaa kuulla, että muutkaan eivät olleet jaksaneet tehdä viikonloppuna juuri mitään. Jossain vaiheessa minua kuitenkin myös vähän ärsytti, sillä keskustelu muuttui pikemminkin teologin ja yhden potilaan dialogiksi. Olisin itsekin toki voinut puhua enemmän, muttei ollut voimia kilpailla puheenvuorosta.

Päivän jälkeen lähdin erään ystäväni luo, joka on juuri muuttanut omaan asuntoon. Hän oli sairaana ja kaipasi seuraa. Myöhemmin myös pari muuta yhteistä ystäväämme tulivat asunnolle auttamaan tavaroiden purkaamisessa. Itsehän makasin flunssaisen ystäväni kanssa sängyssä. Se hävetti minua ja pelkäsin, etteivät muut ymmärrä tai että he tuomitsevat minut. Olin taas vaan niin poikki, etten jaksanut tehdä mitään. Tarkistelinkin muutamaan otteeseen sairaalta ystävältäni, että onhan se varmasti ihan ok, että vain makoilen. Hän ymmärsi ja oli hyvin myötätuntoinen minua kohtaan. Olin siitä kovin kiitollinen.

Ystäväni luona oli oikein mukavaa, mutta ehdin sielläkin vajoa vähän itsesääliin. Yksi ystävistämme hehkutti miten paljon kaikkea ihanaa tekemistä hänellä tässä kuussa on, esim. bileitä, naisten kymppiä, jne. Samalla kun hän hehkutti, tunsin huonommuutta ja ehkä jopa kateutta. Minulla on kalenteri melkein tyhjä, enkä kyllä jaksaisikaan sitä yhtään täydempänä.

Tänään olin aamulla todella väsynyt, varmaan koska tulin eilen kotiin vasta klo 21. Lepäilinkin n. tunnin päiväosastolla aamuinfon jälkeen. Oli aika kurja olo, mutta se koheni psykoedukatiivisen ryhmämme aikana. Aiheena oli masennus ja se oli minusta hyvin mielenkiintoinen. Lounaan jälkeen minulla oli keskustelu omahoitajani kanssa ja see piristi minua yhä enemmän. Omahoitajani on aivan ihana ihminen, todella myötätuntoinen ja herttainen. Ainut vain, että hän on ihan uusi päiväosaston työntekijä ja on siksi vähän pihalla. Olen huomannut, että minun on usein vaikea kunnioittaa auktoriteetteja, (tms.) jos he eivät tiedä mitä he tekevät. En ole kuitenkaan antanut tämän häiritä.

Päivän päätyttyä päiväosastolla lähdin taas ei-enää-niin-flunssaisen ystäväni luokse. Siellä oli taas pari muutakin yhteistä ystäväämme, joista toinen tosin lähti melkein heti minun tultuani. Oli mukava taas vaan makoilla ja jutella yhdessä. Tänään lähdin vähän aiemmin kotiin, etten olisi huomenna niin väsynyt.

Kylläpäs minä kirjoitan yskityiskohtaisesti... Varmaan vähän tylsää luettavaa! Haluisin kirjoittaa vielä joistain tunteista, mitä tässä välissä on tullut ja mennyt. Eilen kun katsoin TV:stä lätkää, tunsin sellaista tunnetta mitä tunsin lapsena hyvin paljon. Tunsin sääliä lätkäpelaajia kohtaan, sellasia jotka kaatuivat tai muuten tyrivät. Tähän tunteeseen liittyy huoli heidän tunteistaan, että "voi ei, sitä harmittaa varmaan ihan hirveästi, mitenhän se pärjää!" Olin pienenä kova huolehtimaan toisten tunteista ja itkin usein kun minua säälitti joku niin paljon. Minua ei ole oikein koskaan lohduttanut ajatus "he ovat aikuisa, kyllä he pärjäävät." Mitä jos eivät pärjää?? Ah, tämä on vähän vaikea selittää...

Empatian tunne on ollut minulla hyvin herkillä muutenkin. Kun olen katsonut TV:tä olen eläytynyt ihan hirveästi. Olen toki aina eläytynyt, mutta nyt tunteet tuntuvat paljon voimakkaammin. Ne ovat melkein minun tunteitani. Kun menin Piritorin läpi metroon, näin erään naisen, joka on samoilta kotikulmilta kuin minä ja on aivan riutunut narkomaani. Muistan hänet lapsuudestani ja sen, kuinka hän meni johonkin terassille moikkaamaan kännisiä vanhempiaan ja oli luultvasti itsekin kännissä. Minulla heräsi ihan kamala suru tätä naista kohtaan, kun ohitin hänet.

Nämä tunteet tuntuvat nykyään ihan erilaisilta. Paljon todemmilta, aidommmilta, terävemmiltä, vahvemmilta. Ne tuntuvat tuolla sisällä asti, eivät vain iholla. Tosi vaikea selittää. Hm, nyt minua rupesi nolottamaan nämä minun juttuni... Ehkä on aika lopettaa!

Sohvan oma.

Johan on ollut taas toimintakyvytön päivä. Heräsin klo 12, järjestelin hetken vaatteitani ja istuin sohvalle syömään aamupalaa. Tässä olenkin sitten maannut käytännössä koko loppupäivän. Vaihteeksi. Nukahdinkin jossain välissä, vaikka olin yöllä nukkunut yli 11 tuntia. Katsoin TV:tä, lueskelin blogeja, selailin Facebookia sekä Imguria ja katsoin kaksi jaksoa Mallikoulua. Sain käytyä suihkussa, mutta tiskejä en jaksanut vieläkään tiskata. Ehkä sitten huomenna. Syömiseni on ollut tänään vähän niin ja näin, kun en ole jaksanut laittaa itselleni oikein mitään eikä ruokahalussanikaan ole ollut kehumista. En ole jaksanut käydä tänään edes tupakalla.

Jaksamattomuus alkoi ahdistaa oikestaan vasta illemmalla. Sitten kävin suihkussa ja ahdistus helpotti. Myös auringonpaiste on ahdistanut minua tänään. Onneksi kohta pääseekin taas jo nukkumaan...

En keksi otsikkoa.

Heräsin tänään vähän ennen klo 10 äitini luota. Menin sinne eilen yöksi pikkusiskoni lapsenvahdiksi. Äiti ja hänen miehensä olivat kavereittensa syntymäpäivillä.

Aamulla oli ihan ok olo. Söin vähän aamupalaa ja katselin Salkkareiden uusinnat. Tunnelma äidillä oli aika väsynyt, poikkeuksena tietenkin pikkusiskoni. Hän täytti tänään 11 vuotta, emmekä kukaan muistaneet sitä, ennen kuin hän rupesi vihjailemaan. Tuli vähän syyllinen olo, etten muistanut ja harmitti siskoni puolesta, ettei kukaan muukaan muistanut.

Salkkareiden päätyttyä soitin eräälle ystävälleni. Hän ei vastannut, mutta soitti pian takaisin. Hän oli parin muun ystävämme kanssa brunssilla. Tuli ulkopuolinen olo ja vajosin hetkeksi syvään itsesääliin, vaikka olin aiemmin sanonut, etten pääse heidän mukaansa. Olin vain unohtanut jo koko jutun, enkä tiennyt, että he toteuttivat brunssi-idean juuri tänään. Sanoin, etten halunnut häiritä enempää ja päätimme puhelun. Sitä ennen ystäväni sanoi vielä soittavansa myöhemmin.

Puhelun jälkeen rupesi ahdistamaan ja tunsin oloni hyvin yksinäiseksi. Samalla soimasin itseäni itsesäälistä ja ajattelin, että turha valittaa kun ei tee omaa osuuttaan. Yhtä hyvin olisin voinut aiemmin sanoa, että haluan mukaan. Mutta kun ei vaan jaksanut.

Lähdin aika pian tämän jälkeen äidiltä. Ahdisti olla toisten kotona. Hyvästellessäni minua harmitti siskoni puolesta kun kaikki, minä mukaan lukien, olivat niin koomassa hänen syntymäpäivänään. Hän oli aiemmin pyytänyt minua mukaansa kaupungille, mihin vastasin, etten millään jaksa. Tunnen usein riittämättömyyttä ja syyllisyyttä siitä, etten jaksa touhuta hänen kanssaan ja siitä, että tulen usein jopa ärtyneeksi hänen hillumisestaan.

Kun äiti sulki oven perässäni, vedet nousivat silmilleni. Itku ei kuitenkaan tullut. En joutunut odottamaan ratikkaa kuin hetken ja kyydissä luin kirjaa. Oli vaikea keskittyä, mutta sain sen avulla ajatukseni muualle.

Kotona oloni oli jo hieman helpottunut. Kävin suihkussa ja avasin tietokoneeni. Jatkoin edellisen postaukseni kirjoittamista ja sain sen vihdoin valmiiksi. Luin myös muiden blogeja ja söin siinä lomassa. Odottelin, että tulisi aika lähteä ryhmään. Olin odottanut sitä koko päivän ja jostain syystä aika tuntui menevän tavallista hitaammin.

Lähdin vertaistukiryhmään klo 17:30 jälkeen. Matkalla minua alkoi vähän jännittää, mutta ei liikaa. En jakanut ryhmässä, vaikka loppu vaiheessa tekikin vähän mieli. Ryhmä oli hyvä, vaikka minulle tulikin taas maha tosi kipeäksi. Olen tosi kiitollinen noista vertaistukiryhmistä. Siellä ei tarvitse tuntea oloaan yksinäiseksi, mutta ei myöskään tarvitse välttämättä sosialisoida. Aiheena oli toipuminen ja retkahdus. Tuli kiitollinen olo siitä, että vaikka minulla on ollut viimeiset 7 kuukautta enemmän tai vähemmän vaikeaa, olen pysynyt raittiina. Näin sielujeni silmin toisenlaisen tilanteen, missä olin ryhmässä ensimmäistä päivää puhtaana vielä huonommassa kunnossa kuin nyt.

Ryhmän jälkeen tulin kotiin ja avasin taas tietokoneeni. Oli taas kova tarve kirjoittaa ja rupesinkin kirjoittamaan tätä. Oloni on tällä hetkellä vähän surullinen ja haluton. Minua ei väsytä enää niin paljon kuin ennen ryhmää, mutta en silti jaksaisi tehdä yhtään mitään. Onneksi kävin jo päivällä suihkussa. Nyt pitäisi kuitenkin laittaa iltapalaa ja vielä syödäkin se. Ei ole oikein ruokahalua, mutta koska ravinto on niin tärkeää toipumisen kannalta, haluan syödä.

On kyllä aika surkea fiilis... Samalla minua jostain syystä painaa äitini ja siskoni. Lähdin äidin luota tänään niin yhtäkkiä, toivottavasti hän ei ole huolissaan. Ja siskoni... Jotenkin minua harmittaaa niin usein hänen puolestaan. Minulla oli pienenä aina veli leikkikaverinani, jos sellaista edes halusin. Tykkäsin pienenä nimittäin leikkiä paljon itsekseni. Pikkusiskollani ei ole samanikäistä sisarta, vain keski-ikäiset väsyneet vanhempansa. Noh, onneksi hänellä on kuitenkin kavereita.

Vielä yksi asia. Minua ei tällä hetkellä harmita niin paljon se, etten jaksa tehdä juuri mitään. Se kuitenkin harmittaa, etten jaksa nähdä kavereita ja tunnen oloni siksi tosi yksinäiseksi. Se on tosin onneksi vain tunne. Tiedän etten ole yksin, minulla on useampikin ihana ystävä. Ainut ongelma on minun korvieni välissä: en jaksa sopia tapaamisia ystävieni kanssa, koska ajattelen, että he eivät pidä minusta tällaisena alakuloisena zombina. Ajattelen, että heitä tavatessni minun pitää olla iloinen, puhelias ja viihdyttävä. En kuitenkaan jaksa olla ja siksi jätän usein sopimatta heidän kanssaan mitään. Sitten uhriudun, kun hekään eivät soittele minulle. Tai siltä se ainakin tuntuu. Tunnen olevani sen takia riesa, jota he eivät oikeasti halua edes tavata, ainakaan tällaisena. Huoh... Tiedän ettei tämä ole totta. Se vaan tuntuu hyvin todelta.

Onneksi kohta pääsee jo nukkuman.

Hei.

Minulla on ollut ikävä kirjoittamista, joten päätin luoda taas uuden blogin. Voisin ensiksi kertoa hieman itsestäni.

Olen 24-vuotias helsinkiläinen nainen. Olen tytär ja sisko sekä kahdelle veljelle että kolmelle siskolle. Olen ylioppilas vuosimallia 2011, muita tutkintoja minulla ei ole. Aloitin alkoholinkäytön n. 12-vuotiaana ja huumeet tulivat kuvioihin kun olin 19-vuotias. Syömishäiriöön tutustuin 17-vuotiaana. Koin oman pohjani päihteiden kanssa 22-vuotiaana, jolloin lähdin katkon kautta hoitoon. Sain olla 6,5 kk raittiina, kunnes retkahdin. Pääsin nopeasti takaisin kuiville ja hain taas hoitoon. Olen samalla tiellä edelleen, juuri tänään 1 vuosi, 7 kuukautta ja 7 päivää puhtaana. Tänä aikana on tapahtunut ihan hirveästi. Olin ensin kriisihoidossa pari viikkoa, minkä jälkeen muutin päihteettömään asumisyhteisöön. Asuin siellä 10,5 kuukautta, minkä jälkeen sain oman asunnon kantakaupungista. Asumisyhteisössä aloitin myös terapeuttisen avohoidon. Tämä hoito on ollut elämäni rankimpia kokemuksia ja on vielä kesken. Oikeastaan se on tällä hetkellä minun osaltani tauolla.

Olin juuri viikon Laaksossa mielialahäiriökeskuksen vuodeosastolla. Terapeuttini lähetti minut päivystykseen kun olin niin huonossa kunnossa ja sieltä pääsin osastolle. Nyt olen jonkin aikaa saman paikan päiväosastolla. Diagnoosia minulla ei vielä ole, mutta terapeuttini on ollut viime syksystä asti vakuuttunut siitä, että kyseessä on vähintäänkin keskivaikea  masennus sekä syvä uupumus. Nykyään kun mietin, niin ensimmäiset masennuksen oireeni alkoivat jo lukion alussa. Olen vain hallinnut niitä milloin milläkin epäterveellä tavalla, kuten laihduttamisella, päihteillä sekä tuhoisilla ihmissuhteilla.

Olen ikäni inhonnut itseäni sekä ollut täysin armoton ja rakkaudeton itseäni kohtaan. Vasta terapiassa olen alkanut tajuta, ettei minun ole pakko olla. Nyt harjoittelenkin julmien vaatimusten sijaan itseni hyväksymistä ja rakastamista. Se ei ole ollut helppoa, kuten arvata saattaa. Olen mennyt kuitenkin terapian avulla jo paljon eteenpäin. Luultavasti sen takia olenkin nyt tässä pisteessä, missä olen nyt. Olen 1,5 vuotta kaivellut menneisyyttäni ja löytänyt syitä vääristyneille ajatuksilleni, uskomuksilleni ja toimintamalleilleni, mitkä ovat tuhonneet elämääni. Ensin poistettiin tuhoisat toimintamallit: sitouduin olemaan päihteittä, laihduttamatta, vahingoittmatta itseäni sekä hakeutumtta pari- tai seksisuhteisiin. Sitten kävimme vääristyneiden ajatusmallieni ja uskomusteni kimppuun. Rupesin antamaan itselleni erilaisia lupia kuten: minulla on lupa levätä, minulla on lupa olla tärkeä ja arvokas, minulla on lupa ilmaista tunteitani, minulla on lupa olla olemassa, jne.

Pari kuukautta sitten vointini alkoi mennä voimakasta vuoristorataa. Aloin romahdella todella raskaasti ja itseni kerääminen vei hirveästi voimia. Lisäksi aloin ensimmäistä kertaa raittiuteni aikana tuntemaan oikeaa pelkoa. Romahdusten aikana minulla oli hyvin itsetuhoisia ajatuksia ja toteutinkin niistä joitain. Terapeuttini sanoi, että minun minäni eri osat integroituivat ja sain kosketuksen sisäiseen lapseeni. Tämä lapsi on vain aivan vereslihalla vuosien ruoskinnan ja laiminlyönnin jälkeen. Tämä lapsi on myös hyvin herkkä, arka ja pelokas, enkä osaa vielä oikein hoitaa sitä.

Sekavaa, en tiedä saako tästä mitään selvää... On taphtunut niin paljon ja olen muuttunut niin paljon, että sitä on vaikea pukea sanoiksi, varsinkaan näin lyhyesti. Olen muutenkin vaihteeksi niin poikki, että on vaikea keskittyä. Tämä teksti on varmaan aika tönkköä ja tylsää, mutta ei voi mitään. Saa tästä kai nyt edes jonkinlaisen kuvan siitä, kuka minä olen.

Olen tunne-elämältäni sairas, (addikti) masentunut ja uupunut. Haluan kuitenkin kovasti toipua ja aionkin tänne kirjoitella kokemuksistani ja ajatuksistani toipumisesta. Vertaistuki on minulle tärkeää ja toivon tätä kautta voivani antaa ja vastaanottaa sitä.