Kauhu

Tänään päivä alkoi apeasti ja voimattomasti. Raahauduin päiväosastolle ja söin siellä aamupalan. Minulla oli keskustelu oman työntekijäni kanssa heti aamuinfon jälkeen ja se vähän piristi. Kävimme vielä läpi eilistä psykologin tapaamista ja siellä tapahtunutta tunnereaktiota. Sain työntekijältäni mukaan joitan tunnelappuja vastaavanlaisia tunnereaktioita varten.

Sitten oli vuorossa psykoedukatiivinen ryhmä ja jatkoimma eilisellä aiheella eli jämäkkyydellä. Olin aika hiljainen, enkä osallistunut niin paljon kuin eilein. Olin vähän säikky kun miehet innostuivat keskustelusta niin, että heidän äänenvoimakkuutensa nousivat ja he puhuivat osittain toistensa päälle. Voimani eivät riittäneet mitenkään kilpailemaan puheenvuorosta ja siksi olinkin niin hiljainen. Jossain kohtaa vieressäni istuva mies demonstroi jotakin suurin liikkein ja sohi käsillään aivan minun läheltäni. Se sai minut jähmettymään aivan paikoilleen.

Lounaan jälkeen oli psykofyysinen ryhmä. Minulla oli todella voimaton olo ja pelkkä seisominenkin ja venyttely tuntuivat raskailta j epämukavilta ja saivat sydämeni hakkaamaan. Muuten pidin kyllä ryhmästä.

Eräs päiväosaston miespuolinen potilas oli tänään todella vihaisella ja kiihtynyneellä päällä. Syystä en ole ihan varma, ilmeisesti hän ei ollut tyytyväinen uloskirjauspäiväänsä. Hänen vihaisuus ahdisti ja jopa vähän pelotti minua ja olin hyvin varovainen hänen läheisyydessään. Välttelinkin sitä parhaani mukaan.

Kahvien jälkeen menin kaupan kautta kotiin. Kotona juttelin n. tunnin pitkästä aikaa kummini kanssa puhelimessa. Minä jostain syystä aina vitkuttelen hänelle soittamista, mutta kun vihdoin saan sen aikaseksi, hänen kanssaan on aivan ihanaa rupatella. Puhelun jälkeen tiskasin, tein ruokaa, söin ja laitoin vähän meikkiä. Siinä lomassa ja jälkeen myös lauloin ja se tuntui taas ah, niin ihanalta! Naapuri-parat...

Klo 17:30 lähdin kotiryhmään. Minua jännitti taas mennä sinne, vaikka olinkin innoissani. Ryhmässä oli ihanan vähän ihmisiä ja tunnelma oli hyvin rauhallinen ja avoin. Viime viikon päivänsankarimme ei vaan ikävä kyllä ollut paikalla ja se harmitti minua. Tunnen oloni niin turvalliseksi hänen läsnäollessa. Otin puheenvuoron ja sen lähestyessä minua alkoi jännittää tosi paljon. Sydämeni hakkasi ja kasvojani kuumotti. Koitin hengitellä syvään ja puhua hyvin rauhallisesti. Puheenvuoroni jälkeen jäi taas sellainen fiilis, etten sanonut puoliakaan siitä mitä minun piti sanoa ja että saikohan kukaan mitään selvää ja että ymmärsiköhän kukaan mitä tarkoitin.

Ryhmän loppupuolella minulle alkoi nousta eräs tuttu tunne. En osaa vieläkään nimetä sitä, mutta muistan sen jo kaukaa lapsuudestani. Olen nyt viime aikoina ruvennut tuntemaan sitä vuosien tauon jälkeen yhä enemmän. Laitoin silmäni kiinni, hengittelin syvään ja koitin tunnustella tunnetta. Se tuntui inhottavalta, ahdistavalta, epämukavalta ja etovalta. Se ei mielestäni kohdistunut mihinkään tiettyyn kohtaan kehossani, vaan ikään kuin velloi sekä sisälläni että ympärilläni. Se tuntui myös paksulta, tylpältä ja pyöreältä. Kai? Tunne ei ollut kovin voimakas tai hallitseva, mutta sain oloni kuitenkin inhottavaksi ja epämukavaksi.

Ryhmän jälkeen eräs pidempään puhtaana ollut mies (joka on monesti aiemminkin jakanut minulle kokemustaan) tuli kysymään minulta, että mikä minun on. Sanoin etten tiedä, masennus kai. Hän kyseli vielä jotain lisää ja sanoi ehkä tietävänsä mikä minulla on. Hän uteli, nyt erään toisenkin miespuolisen toipujan kanssa edelleen ja myös ehdotti minulle jotain tapaa millä voin jotainjoitainjotain, en muista enää mitä. Huomasin siinä kohtaa olevani jo niin ahdistunut, etten ymmärtänyt enää mitään. Liinat menivät kiinni ja aloin taas tuntea sitä tuttua paineen ja pakokauhun tunnetta, mikä sanoi "LIIKAA LIIKAA LIIKAA!" Onneksi sain verukkeen poistua paikalta viemällä vesikannut paikoilleen, eikä mies enää palannut asiaan.

Matkalla kotiin äiti soitti minulle ja juttelin hänen kanssaan koko kotimatkan. Minua ahdisti ihan kamalasti, mutten halunnut kertoa sitä äidille. Juttelimme vain niitä näitä ja vaihdoimme vähän kuulumisia. Kun lopetin puhelun, minulla oli ihan kamala olo. Minun teki ihan hirveästi mieli itkeä, mutta itku ei vaan tullut. Tuntui samalta, kuin olisi juuri aivastamassa, mutta sitten aivastus ei tulekaan. Otin ilta-Ketipinorit ja aloin kirjoittamaan tätä, mikä on rauhoittanut minua hyvin paljon. Nyt en tunne taas enää oikein mitään muuta kuin väsymystä...