keto

Voi hitsi nämä minun otsikot on kyllä luovia...

Eilen oli pitkä päivä. Olin klo 14 asti päiväosastolla ja sieltä menin suoraan A-klinikalle verkostopalaveriini. Siellä oli minun lisäkseni A-klinikan työntekijäni, sairaanhoitaja, lääkäri, opiskelija, jälkikuntoutuksen työntekijäni sekä terapeuttini. Matkalla palaveriin minua jännitti ja paikan päällä ihmispaljous vähän ahdisti. Vaikka olinkin hyvin otettu siitä, että minua oli auttamassa niin moni, tunsin oloni hieman kiusaantuneeksi. Kun terapeuttini puhui hyvästeistä avohoidossani, rupesin pitkästä aikaa itkemään. Olin itkenyt viimeksi yli viikko sitten kun puhuin hänen kanssaan puhelimessa. Terapeutillani on jokin ihme voima minuun. Hänen seurassaan tunteeni uskaltavat tulla pintaan ja voimakkaasti. Hän on ollut terapeuttini kuitenkin jo puolitoista vuotta ja luotan häneen täysin. Ilmiö on melko samanlainen kuin lapsena äitini kanssa. Minun ei joskus tarvinnut kuin nähdä äitini ja rupesin itkemään tietämättä siihen välttämättä syytä. Olen usein tuntenut myös olevani terapeuttiini yhtä riippuvainen kuin äitiini pienenä. Tulevat hyvästit hänen kanssan surettavat minua niin paljon, etten pysty ajattelemaan asiaa. On niin vaikea ymmärtää, että ihminen joka tuntee minut niin hyvin ja kehen luotan niin täysin, yhtäkkiä vain katoaa elämästäni.

Itku loppui kun olin jonkin aikaa seissyt yksin bussipysäkillä. Menin kaupan kautta kotiin ja soitin takaisin isälleni. Hän pyysi minua kääntämään yhden sähköpostiviestin ja tein sen pikaisesti. Söin, meikkasin ja lähdin kotiryhmääni. Siellä oli erään ryhmäjäsenemme 25-vuotis vuosipäivät. Oloni ei ollut kummoinen sinne mennessäni, mutta pian juhlan tunnelma tarttui minuunkin. Ryhmään osallistui yli 70 ihmistä ja minulla oli vetovuoro. Minua jännitti ihan kamlasti, vaikka en ollutkaan huomion keskipiste. Sähläsinkin jonkin verran, mutta monet onneksi kehuivat ja kiittelivät palvelustani. Vuosipäivät olivat kyllä aivan ihanat ja huone oli täynnä rakkautta! Tämä mies, jonka raittiutta juhlimme, on myöskin aivan ihana. Hänestä on tullut minulle hyvin tärkeä. Hän on minulle melkein kuin toinen isä ja tunnen jotain selittämätöntä häntä kohtaan. En siis tunnista tätä tunnetta, mutta se tuntuu ainakin lämpimältä, iloiselta ja ujolta. Tunne on tuttu lapsuudestani, mutten tuntenut sitä omaa isääni kohtaan, ainakaan muistaakseni. Ryhmän jälkeen taivas oli kauniin punainen, mikä teki tunnelmasta vieläkin taianomaisemman. Hyvästellessämme päivänsankari sanoi minua rakkaaksi ja minäkin häntä. Nytkin kun muistelen tätä, vatsanpohjaani kutittelee lämpimästi. Täytyy vielä tarkentaa, ettei tässä tunteessa ole mitään seksuaalista, vaan se on hyvinkin lapsenomaisen viaton. Olen kyllä niin kiitollinen toiverisaurastamme ja kotiryhmästäni!

Pääsin eilen myöhään kotiin ja tänään minua on väsyttänyt ihan kamalasti. Heräsin muutenkin jo joskus klo 6 jälkeen enkä saanut enää unta. Pötköttelinkin tänään melkein koko päivän päiväosastolla. Onneksi kävimme sentään luontokävelyllä. Kun minulla oli keskustelu oman työntekijäni kanssa, tipahdin yllätyksekseni hetkeksi lapsentilaan ja pääsin kosketuksiin sisäisen lapseni pelon tunteisiin. Tipahdus ei ollut yhtä voimakas kuin ne ovat terapeuttini kanssa, mutta olin yllättynyt, että se ylipäätään pääsi tapahtumaan jonkun muunkin kanssa. Oli hyvä huomata, että luottamukseni uuteen työntekijään voi syntyä näinkin nopeasti.

Kotiin päästyäni kävin heti tiskivuoren kimppuun. Olin päättänyt, että tänään tiksaan sen vaikka mikä olisi. Siinä meni yli puoli tuntia, mutta sain kuin sainkin vuoren vihdoin hoidettua. Lisäksi siistin kotiani ja tein jopa ruokaa. Hyvä minä!! Nyt olen ihan rättiväsynyt ja katselen telkkaria sohvalla makoillen sekä odotellen, että pääsen nukkumaan.

P.S. Kurkku ollut koko päivän vähän ärtynyt... Toivottavasti en ole tulossa kipeäksi!