Tänään oli viimeinen päiväni päiväosastolla. Olin koko päivän aika väsynyt ja lähinnä vain makoilin ryhmähuoneessa. Hyvästellessäni kaikki, minulle tuli hieman haikea olo, mutta kotona olin jo ihan perustunnelmissa. Nämä viimeiset päivät osastolla ovat olleet hieman puuduttavia ja olen ollut kärsimätön siirtymään jo eteenpäin. Tämä kuukauden osastojakso on kuitenkin ollut ihan täydellinen minulle. Sain rauhassa levätä ja kuntoutua, rytmit pysyivät, sain vertaistukea ja ruokaa, jne. En olisi muuta voinut toivoakaan. Vointini on kohentunut tässä ajassa huomattavasti ja olen paljon toimintakykyisempi kuin aloittaessani. Nähtäväksi jää miten tämä lähtee tästä taas eteenpäin.
Ensi viikolla palaan avohoitooni, mikä on ollut nyt kuukauden minun osaltani tauolla osastojakson ajan. Tapaan ensin terapeuttini ja sitten palaan yhteisöön. Sen jälkeen onkin enää vain kuukausi kunnes sekin hoito on vihdoin ohi. Aika jännittävää. Jatkan toki psyk.polilla. En vain yhtään tiedä millä tavalla tai intensiteetillä.
Tämä viikko on sujunut tähän asti aika mukavasti. Olen käynyt vertaistukiryhmissä ja ne ovat maistuneet. Näin maanantaina ja eilen ryhmässä sitä miestä kenestä olen aiemmin kirjoitellut. Maanantaina olin riemuissani hänen näkemisestään ja sain häneltä ihanan paljon huomiota. Eilen kotiryhmässä en saanut sitä yhtä paljon ja tulin surulliseksi. Ryhmä oli muutenkin aika synkkä ja loppuringissä pidimme vielä hiljaisen hetken kuolleen terapeuttini kunniaksi. Silloin tunteeni tulivat oikein kunnolla pintaan ja rupesin itkemään. Itkin pitkään, mikä tuntui jollain tapaa jopa hyvältä vaikka minulla olikin ihan kamala olo. Halailin muita ryhmäläisiä ja lähdin kotiin. Nyyhkytin vielä ratikassakin, mutta kotona olin jo rauhoittunut.
Pakkomielteeni tähän mieheen on kai hieman muuttanut muotoaan. Minä ikävöin häntä koko ajan, silloinkin kun näen hänet. Haluaisin häneltä koko ajan huomiota. Minun pitäisi olla hänen mielititetty ja kaikista rakkain ja tärkein. Jos ja kun en ole, tulen surulliseksi, vihaiseksi ja mustasukkaiseksi. Tuntuu kuin olisin riippuvainen hänestä, ihan yhtäkkiä, ja syytän siitä häntä. Sinä teit tämän minulle ja nyt hylkäät minut! Niin minä ajattelen, kun häntä katselen.
Taidan olla aika sekaisin... Minulla on muutenkin ollut tässä nyt viime päivät sellainen olo, että tekisi mieli laittaa ihan ranttaliksi! Tehdä tyhmiä valintoja, olla vastuuton ja impulsiivinen ja antaa tunteen viedä. Sabotoida itseäni! Juosta vaan niin kovaa kuin pystyy, eikä pysähtyä yhtään. Elämä tuntuu yhtäkkiä niin kauhean tylsältä ja ennalta-arvattavalta. Haluan kostaa hylkäämiseni! Kostan sen itselleni! En syö, en rakasta itseäni! Annan vaan mennä!
Huoh, no jos nyt en kuitenkaan... Annoin vaan ajatuksen hetken virrata. Harmi, että ajatukseni ovat tuollaisia. Ärsyttää kun tuntuu, että usein minun pitää lähinnä vain hillitä itseäni ja koittaa olla tekemättä sitä, mitä kaikista eniten haluaisin tehdä, koska niin on oikein. Miksi en halua asioita, mitkä tekevät minulle hyvää?
Onneksi laulaminen on ihanaa! <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti